Joku on saattanutkin törmätä somessa esiintyvään #TÄÄONMUNJUTTU kampanjaan. Sen idea on tukea aloittelevia urheilijoita sekä tietenkin konkareitakin. Sen ideana on luoda ei vain nuorille, vaan KAIKILLE hyvä fiilis urheilusta sekä siitä, että jokainen on aloittanut jostain. Tämä kampanja koskee etenkin salipuolen urheilijoita, mutta en näe, miksei muutkin urheilusta kiinnostuneet voisivat tulla mukaan!

Tässä on hyvä pätkä ideasta, mikä selittää jo paljon ajatuksesta ja tarkoituksesta : #TÄÄONMUNJUTTUyoutube

Moni on lukenut mun blogia pitkään ja ovat jopa kulkeneet mun kanssa tätä matkaa, mutta uudet lukijat eivät välttämättä tiedä mun urheilutaustoista mitään. Kerronkin nyt puolestani oman tarinani. Yritän tiivistää sen järkeväksi pakkaukseksi, jonka toivottavasti jaksaa lukea. ;)

Meikäläinen ei koskaan ollut kovin urheilullinen. Tai olin, mutta fakta oli se, että mun vanhemmilla ei ollut aikaa  kuljettaa mua Merikarvialta Poriin tanssitunneille tai sitten harrastuksiin ei ollut rahaa. Meidän perheessä ei muutenkaan ole kukaan ollut koskaan mitenkään korostuvasti urheilullinen. Äitikin lenkkeili aina korollisissa kengissä, (Sori äiti ;D) joten mitään tuulipukuperhettä meillä ei ollut roolimallina.

Kokeilin kyllä balettia, tanssia, kamppailulajeja, hiihdin pienenä ja siinä kisasinkin ja pärjäsin yllättävän hyvin ilman mitään tappavaa kilpaluviettiä. Harrastelin ja kokeilin milloin mihin pääsin, usein ihan vain hauskanpidon merkeissä. Olenkin kirjoittanut aikasemmin tänne, että olen löytänyt sen kilpailija-minäni vasta vanhempana, kun usko itseeni on kehittynyt.

En ole koskaan pitänyt itseäni urheilullisesti lahjakkaana, vaikka sainkin usein tanssinopettajilta kehuja lavakarismasta ja luontaisesta kehonhallinnasta. Kuitenkin jos lähdin johonkin lajiin mukaan tai joku laji nappasi, niin hurahdin siihen täysin. Nuorena ja teininä nämä kaksi lajia olivat ratsastus ja pesäpallo. Ratsastamista kesti on-offina n. 7 vuotiaasta lukioikäiseksi ja siinä kisasin vain pari hassua kisaa. En kestänyt sitä jännitystä, mikä yksilökisoissa valtasi minut. Vihasin sitä, vaikka niissä harvoissa kisakokemuksissa sijotuinkin yleensä hyvin ja muistan voittaneenikin joskus jotain. Ei se siltikään napannut. Rakastin ja rakastan vieläkin vapaata ratsastusta. Kenttäratsastus jonkun käskytyksen alaisena ei ole mulle se minä ratsastuksen hienoimmillaan koen. Se, kun kokee olevansa yhtä niin suuren otuksen kanssa ja saa kesäiltoina laukata vapaasti pitkin maastoteitä tai kauniilla niityllä on se missä muodossa minä rakastan ja kaipaan ratsastusta.

Pesäpallosta tuli myös aika suuri osa elämääni hetkellisesti. Muutaman vuoden sitä pelattiin hemmetinmoisella intohimolla ja siitä mulla onkin ihan mukava läjä palkintoja. Omistauduttiin naapurini ja ystäväni Petran kanssa lajille niin lujaa, että kun kesällä treenit alkoi 8 aamulla,  oltiin me usein jo 6-7 aikaan kopittelemassa ja kehittämässä heittotaitoja sekä lyömistä. Se oli mielettömän ihana laji ja me oltiikin ihan hemmetin hyviä, vaikka itse sanonkin! Meidän silloinen valmentaja lopetti kuitenkin yllättäen, tai jotain siinä tapahtui ja joukkue hajosi.  Sen jälkeen sitäkin on pelattu, mutta usein viihde mielessä. Se on laji jota kaipaan!

No, sitten tuli ylä-aste-lukio-ikä ja alkoholi sekä pojat ja kaikenmaan rajojenkokeilu alkoi kiinnostamaan enemmän kuin urheilu. Lihosin n. 73 kiloiseksi ja kamppailinkin painoni kanssa 17-vuotiaaksi asti, jolloin tapasin silloisen poikaystäväni. Hän oli mua (yllätys) 4-vuotta vanhempi ja aktiivinen salilla kävijä ja on vieläkin. Mua myös kauhistutti ajatus täysikäisyydestä vartalossa, jossa en tuntenut itseäni vapaaksi. Halusin aloittaa puhtaalta pöydältä.

Aloin lenkkeilemään, käymään jumpissa ja joskus salilla ihmettelemässä ja lähinnä tekemässä vatsoja ja polkemassa pyörää. Sillon en tajunnut, että ruokavaliolla on niin suuri merkitys. Ymmärsin kuitenkin, että pullaa kannattaa välttää. :D Silloinen poikaystävä kuitenkin tiesi niistä enemmän ja sainkin hyviä vinkkejä alkuun. Paino putosi alkysyksystä kevääseen n. 20 kiloa.

Muistan kyllä, miten multa kyseltiin halveksivasti mitä yritän, kauankohan jaksan, naureskeltiin. Menetin ystäviä eikä mua kutsuttu enää oikeestaan mihinkään. Vietin tuon aikajakson hyvin omissa oloissa. Enkä syytä ketään tai ole katkera, oli mussakin varmasti hemmetisti vikaa ja korostin kai liikaa projektiani, mutta halusin vain niin kovasti onnistua. Olin kyllästynyt olemaan kehoni vanki ja joka ilta lupaamaan itselleni ”huomenna”. Nyt tai ei koskaan oli ajatukseni.

Muistan ikuisesti kun juoksin ensimmäiset 3 kilometriä Merikarvian pururadalla pysähtymättä tai kun voitimme ystäväni kanssa liikunnassa suunnistus tunnilla kaikki, jopa pojat. Onnistumiset ja hyvä olo sekä tulokset kasvattivat nälkää. Pian tajusin että mitä vähemmän syön, sitä nopeammin laihdun.

Kun pääsin tavoitteeseeni, halusin aina lisää. Sillon ei ollut blogeja, ei mitään hajua mistä löytää tietoa, kun ei oikeen tiennyt mitä edes etsiä. Tiesin vain, että mitä enemmän liikun ja mitä vähemmän syön, sitä nopeammin paino putoaa. Olin ollut niin pitkään ylipainoinen, että vaa’asta tuli paras ystäväni ja kaikki oli hyvin, kunhan paino ei nouse yli 50kg. Lihoaminen oli painajaiseni. Olin tehnyt liian kovan työn että antaisin itseni lipsua. Alimmillaan kävin 46kilossa.

Vuosia kului ja pysyin alle 50 kiloisena. En koskaan ollut sairaalakuntoinen, mutta ajatuksissani olin vanki. Yöunet väheni, jaksamiseni oli olematonta ja koko elämääni hallitsi painoni sekä kalorit. Pahimmillaan paastosin päiviä ja elin omenoilla.

Missään kohtaan kuitenkaan halu urheiluun ei lakannut. Juoksin paljon ja liityin myös Helsinkiin muutaessani Elixian salille. Touhusin siellä laitteiden parissa ja harrastin aerobisia lajeja. Aloitin työskentelyt kuntosalilla ja 2011 kun bikinifitness rantautui Suomeen, olin aivan myyty.

Myönnän, että innostus lajia kohtaan oli pinnallinen. Olin sillon jo hetken ihaillut puoliksi kreikkalaista fitnesskaunotarta, Christina Halkiopoulosta ja ilmoittanut facebookissa haluavani samanlaisen, lihaksikkaan vartalon. Bikinifitness lajin rantautuminen Suomeen oli vain kirsikka kakun päälle ja se viimeinen niitti sille ajatukselle, että laihuus saa riittää. Pikkuhiljaa mieltymykseni lihaksikkaaseen kehoon alkoi vahvistua.

Aloin treenaamaan enemmän salin puolella ja pyysin mielipiteitä meidän PT:iltä liikkeisiin ja ruokailuun. Painon nousu kuitenkin pelotti ja monesti jätinkin salin hetkeksi pelästyttyäni puntarin lukemaa.

Joel tuli kuvoihin keväällä 2012 ja olin jo saanut ainakin 5 kiloa lisää ja hieman höllännyt pakonomaista laihuuden ihannointia sekä pakkomiellettä vaa’an lukemaan. Pystyin nauttimaan ruuasta enemmän. Silti lihoaminen kummitteli yhä ja pelko ylipainosta pelotti. Olin kuitenkin jo niin pitkään räpeltänyt innostukseni kanssa liikuntaa- ja oikeita ruokailutottumuksia kohtaan, että sovein itseni kanssa sopimuksen. Haen lukemaan liikuntatieteitä- ja anatomiaa sekä siinä sivussa kouluttaudun FISAF:in kautta PT:ksi. Jos koulun jälkeen laji vielä kiinnostaa, hommaan itselleni valmentajan. Vuosi vierähti ja kouluhan toi vain lisää innostusta lajia kohtaan, sekä tietenkin siinä samalla aloin ymmärtämään asioita, kuten ravinnon merkityksen ja opin miten ihmisen keho käyttäytyy. Ravinto sai uuden merkityksen. Se ei ole palkinto, se ei ole terapiaa, ei vihollinen eikä se lihota, kun homma tehdään oikein. Luovuin puntarista ja Joelin kanssa alettiin käymään yhdessä päivittäin salilla. Homma rupes rullaamaan hyvin ja edelleen olin innoissani asiasta.

Muutama vuosi ”fitness ähkyä” ei saanut siis mieltäni muuttumaan, halusin lisää.

Myönnän, että puntarista luopuminen oli hemmetin vaikeaa. Ymmärsin myös, että aineenvaihduntani oli niin kuralla vuosien dieettaamisesta, että se on pakko saada toimimaan. Väistämättäkin keräsin rasvaa ja painoa tuli lisää. Se oli se hinta joka mun piti maksaa kehollani pelleilemisestä. Monesti itkin Joelille, miten ihnottavaa on kun oli tottunut olemaan se porukan pienin ja yhtäkkiä ei mahdu enää omiin vaatteisiin. Se vaihe, kun et ole lihaksikas, et laiha, et lihava, vaan tasapaksu nesteinen pallo ja vasta muotoutumassa ja saamassa palasia paikoilleen, oli yksi inhottavimmista ja vaikeimmista vaiheista. Identiteetti piti rakentaa aivan uusiksi ja päivittää oma ”minäkuvani”. Joelille niin suuri kiitos, että jaksoi tsempata eteenpäin.

Valmentajan hankin 2013. No, se eka valmentaja oli aivan pihalla ja ruokki minua kuin kehonrakentajaa, mikä taas keräsi lisää rasvaa kehooni. Proteiinin määrät olivat älyttömiä ja yhtäkkiä mulla oli oma hauis- ja ojentaja päivä… Ymmärsin kuitenkin pian, että homma ei toimi ja sen jälkeen löysin Akin. Voin vaan kuvitella mitä Aki on musta ajatellut. Kuitenkin sen jälkeen olen saanut kiinni tästä touhusta. Tuloksia alkoi näkymään nopeasti.

Kyllä mulle on naurettu ja mua on epäilty. Ihmiset on lyöneet vetoa koska luovutan ja pitäneet pilkkanaan.

Pikkuhiljaa motiivi vaihtui. Upea ulkonäkö ei ollutkaan edes top 5:sessa, vaan rakkaus lajia kohtaan vain syveni päivä päivältä. On siistiä saada niin hyvä fiilis jostain ja kehittyä kerta kerralta, oppia uutta ja ahmia tietoa.

Ennen salille mentiin huolitellun näköisenä, tänä päivänä tuskin peiliin edes katson. Vaatteet on mitkä ekana osuu käteen, lippis on mahdollisimman syvällä päässä ja kuulokkeista pauhaa motivoivaa musiikkia täysillä. Tavoitteet kiiluu silmissä. Mua ei oikeesti kiinnosta, vaikka mä pieraisisin kesken maastavedon, mua ei kiinnosta kuinka karseelta mä näytän vääntäessäni verisuonet poksahdellen vikoja toistoja tai mitä ääniä mun suusta pääsee. Mua ei kiinnosta kuinka moni mua epäilee tai kuinka moni mua pitää naurettavana fitness pissiksenä. Mä teen tätä itselleni, en kenellekkään muulle. Mä en edes halua todistaa kenellekkään mitään, tämä on mun juttu, minä itse olen se jonka kanssa kilpailen.

Se hetki kun mä karsinnoissa voitin sen kirkkaimman oli mulle yks hienoimmista hetkistä tähän asti ja mulle tulee kyyneleet silmiin vieläkin kun ajattelen sitä tunnetta. Mulla on vieläkin takaraivossa se pikku pullukka, jota naurunalaisena osoiteltiin. Vasta nyt pikkuhiljaa ymmärrän, että mähän olen ihan hyvä ja mä voin ääneen sanoa olevani ylpeä itsestäni, sillä mikään ei ole tullut ilmaiseksi. Niin paljon on uhrattu ja niin paljon on annettu aikaa ja tullaan antamaan, sillä mä tiedän että tää on mun juttu ja mä elän tätä joka solullani. Kukaan ei voi tulla mulle sanomaan, että mä en pystyis.

Oon vasta alussa mun polkuni kanssa tässä lajissa ja toivon, että pääsisin vielä joskus pitkälle. Tietenkin tämä laji on aina arvoituksellinen eikä mikään mene teorian mukaan, mutta niin pitkälle kuin mieli ja keho antaa mun mennä, mä menen.

800_3225

Liittykää facebookissa yhteisöön #TÄÄONMUNJUTTU  ja jakakaa oma tarinanne. Koskaan ei tiedä, ketä motivoi tai miten paljon joku voi saada voimaa sun tarinasta.