Heippa!

Pahoittelen tätä hiljaisuutta. Mä oon kirjaimellisesti ollut kolme päivää horroksessa. Keskiviikkona nukahdin ja tänään olen vähän heräillyt. Olen ollut näinä päivinä ehkä 10 tuntia yhteensä hereillä, muuten onnellisesti höyhensaarilla.

Olen todella paljon ihmetellyt mistä uni oikein tulee, sillä olen ollut niin huono nukkumaan viimeiset kaksi vuotta ja vain haaveillut tällaisesta nukkumisesta. Siitä lähtien kun isäni kuoli, en ole pystynyt nukkumaan kunnolla. Joskus on hyviä jaksoja, mutta useimmiten uni on hyvin katkonaista ja olen lähes aina väsynyt.

14908410_10154026667535794_617627588846146613_n

Olen hereillä ollessani miettinyt, että pitäisikö editoida Q&A video loppuun tai julkaista blogimerkintä, mutta en ole yksinkertaisesti vain jaksanut. Mulla ei oo ollut energiaa muuta kuin käydä vessassa, käyttää JLO ulkona ja syödä aina välillä. Sitten takaisin onnellisesti nukkumaan.

IMG_1015

Tänään sen ymmärsin. Tänään kun heräsin, huomasin että multa löytyykin energiaa muuhunkin kuin nukkumiseen. Kävin suihkussa, imuroin, tein aamupalaa ja lähdin kauppaan. Kotiin tullessani mulla oli sellanen olo, että jotain merkittävää tässä päivässä on, mutta mitä. Niinpä tietenkin, tänään tulee 2 vuotta siitä, kun menetin isäni. 

Se selittää kaiken. Keho ei unohda tuollaista shokkia ja on kai kerännyt energiaa tätä päivää varten, jotta jaksan sen. Eihän tämä päivä mitään muuta, mutta mieleeni tulee asioita, jotka mielummin unohtaisi eikä käsittelisi enää koskaan.

Niin tässä on taas vierähtänyt toinenkin vuosi, johon sisältyy paljon iloja sekä suruja. Aika ei paranna mitään, asian kanssa vain oppii elämään, koska on pakko. Isä on mun ajatuksissa joka ikinen päivä hyvin voimakkaasti. Onneksi nykyään pystyn jo unissani näkemään hänet sekä kuulemaan hänen äänensä. <3 Ikävä on järkyttävä.

Pahoittelen jos ulosantini ja olemukseni on näinä aikoina hieman poissaoleva tai surullinen, ymmärrätte varmasti syyn.

<3

 


Mä en tiedä mistä tää teksti nyt tuli ja mitä mä haluan tältä, mutta jostain syystä mulla tulee aina välillä tällaisia vuodatuksia, jotka mun on vaan pakko saada ulos. Näitä jännittää aina julkaista, mutta nää on kuitenkin pakko saada sanottua.

Oon kuunnellut Sannin ja Paperi T:n uutta biisiä ”oo se kun oot” nyt kaks päivää putkeen ja oon jotenkin todella lumoutunut tähän biisiin. Tämän biisin inspaamana tulee taas jotain todella syvällistä. DIIPPI VAROITUS!

Isän kuoleman jälkeen musta varmasti kuoli pieni pala ihmistä mukana ja tottakai se on muuttanut mua sekä mun asennetta elämää kohtaan. Toipuuko noin isosta menetyksestä koskaan, helpottaako aika kipuun? Ei. Asian kanssa ainoastaan joutuu oppia elämään. Kannan kokoajan tyhjää oloa mukanani, jotain puuttuu nyt ja koko mun loppuelämän. Samanlainen tyhjä tunne löytyy jokaiselta meidän perheestä. Kipuun kai jollain tapaa tottuu, mutta se ei koskaan häviä, ei edes hetkeksi. Olen joutunut hyväksymään sen, että tuun olemaan koko lopun elämäni jollain tapaa rikkinäinen. Mut ei kukaan täällä kai oo kokonainen?

Näin taas viimeyönä unta mun isästä; tungin mun adidaksen snapbackia hänen päähänsä ja ihastelin miten komea isä mulla on. Nykyään voin jo ajatella häntä hymyillen ja näen hänestä paljon unia, toisin kuin esimerkiksi vielä vuosi sitten. Viime syksy oli mulle aivan helvetin rankkaa aikaa. Paljon rankempaa vielä, kuin itse menetyksen hetki, sillä silloin vaivuin jonkinlaiseen shokkiin, enkä pystynyt kunnolla ymmärtämään koko asiaa.

Samalla kun erosin syksyllä Robertin kanssa, sain diagnoosin vakavasta hermostollisesta ylikuormituksesta, jouduin jättämään kisat väliin joihin olin panostanut aivan hemmetisti sekä jättämään ainoan asian, joka mua oli pitänyt kasassa; treenaamisen kuukausiksi, ehkä puoleksi vuodeksi, jopa vuodeksi. Kukaan ei pystynyt lupaamaan mulle mitään; kauan toipumisessa menee, miten tässä pitäisi toimia ja palaudunko koskaan kunnolla. Mä olin niin rajoilla henkisesti ja fyysisesti, että lääkäri kysyi multa olenko mä aivan hullu. En ollut nukkunut vuoteen kuin pätkiä ja muistan miten pelkästään pään pitäminen pystyssä tuntui ylivoimaiselta.

11880661_10153065641835794_5795446776573221985_n

Viime syksynä

Mä olin aivan helvetin väsynyt, loppu ja rikki kaikesta. Halusin breikkiä mun elämästä ja hetkeksi annoinkin narujen valua hieman käsistä.

Jengi janoaa epäonnistumista ja verta. Samaan aikaan kun mä yritin toipua, en pelkästään ylikunnosta, vaan koko vuodesta, jengi käänsi mulle selän. Olin epäonnistunut koska mun kroppa petti. Sekin oli mun vika, koska olinhan niin paska ja luovuttaja. Kukaan ei osannut katsoa kokonaiskuvaa, kai ihmiset vaan kelas että mä haluan nyt bilettää? Mitä mä halusin oli ainoastaan pakoon hetkeksi, edes jollain tapaa hengähtää kaikkea vastuuta ja odotuksia, joita kannan mukanani. Enkä mä syytä ketään. On mun oma vika, etten näytä kipua ulospäin ikinä.

Samaan aikaan kun mä vastaanotin Afrikasta mun kuolleen isän tavaroita, kun mä sain kuulla miten mun hymy koristi sen tietokoneiden ja puhelimen näyttöjä, mä sain myös lukea, miten paska tyyppi olin, kun päästin hetkeksi naruista hieman irti. Kyllä mulla edelleen tulee kyyneleet silmiin, kun mietin miten julmia ihmiset osaavat olla. Mietin vain, miten edes olen edelleen tässä, edelleen niin rikkinäisenä mutta silti niin paljon vahvempana.

11836670_10153066734275794_6923405228078913025_n

Mietin mua ihmisenä tällä hetkellä kun kuuntelen tätä Sannin biisiä, joka kertoo rikkinäisistä ihmisistä. Oon käynyt läpi nuoreen ikääni verrattuna sellaisia taisteluja itseni ja elämän kanssa, että en usko olevan asiaa joka mua pelottais enää. Se tekee musta jopa ehkä hieman vaarallisen. Mulle voi sanoa lähes mitä tahansa, ilman että se tuntuu miltään. Tiedän mitä olen ja uskon siihen, että hyvyys voittaa aina.

Sillon kun isä kuoli, kävin tahtomattanikin läpi todella rankasti asioita, jotka loppujenlopuksi merkkaavat elämässä. Merkkasko sillon asiat, jotka olivat ärsyttäneet ja vieneet energiaa; muiden ihmisten mielipiteet, erimielisyydet muiden kanssa, materiaali, ylipäätään stressaaminen mistään muusta kun sun perheestä ja omasta onnellisuudesta, siitä että saat elää omaa elämääsi just niin kuin sä haluat. Sen jälkeen kaikkien tuntemattomien vihaajien kommentit, mielipiteet tai niiden vaikutus mun omiin valintoihin ovat olleet täysin mua koskemattomia. Ainahan vanhat ja viisaat kertovat, miten muiden mielipiteillä ei ole mitään väliä, mutta jostain syystä me ei osata vastaanottaa asioita, ennenkuin me ymmärretään mitä niillä oikeasti tarkoitetaan. Nyt mä tiedän, että lopussa niillä ei ole pienintäkään merkitystä, eikä ole nytkään. Ei mitään. Ja tahdon taas painottaa sitä, että niin kauan kun mä en satuta ketään tahallani tai tee tietoisesti ketään kohtaan väärin, mua saa vapaasti arvostella, mutta se ei tuu koskaan koskettamaan mua mitenkään syvällisesti.

Mikä elämässä oikeasti merkitsee? Se, että mun perheellä ja ystävillä on hyvä olla, että mä voin auttaa ja tehdä mahdollisimman paljon hyvää sekä asioita joita rakastan. Mä en pelkää kuolemaa enään, mutta haluan, että kun se päivä koittaa, mä lähden hyvällä fiiliksellä, en itseltäni anteeksi pyydellen tai jossitellen asioita, joita olis pitänyt vain uskaltaa tehdä.

Muistakaa arvostaa elämää, rakastaa läheisiä ja elää niin, että täältä lähdetään hymy korivssa. Mä näen elämän seikkailuna, jonka tarkoituksena on opettaa ja viedä meitä ihmisinä uusille leveleille seuraavaa seikkailua varten.

Paljon rakkautta ja tsemppiä kaikille oman elämänsä rohkeille seikkailijoille <3 Tiedän että niitä vilisee paljon mun lukijoissa!

 

 

 

ps! Vielä kerkeää äänestää blogiani awardseissa! Kiitos jos annoit äänesi ! 


Oon tässä viimeaikoina miettinyt omaa elämääni viime syksyn ja talven aikaan.. Kävin hetki kisojeni jälkeen läpi Isäni kuoleman sekä samaan aikaan eron pitkäaikaisesta avomiehestäni.

Itsekästä sanoa, mutta Isäni kuolema oli silloin niin suuri shokki, etten oikastaan ikinä päässyt siihen pisteeseen että olisin ymmärtänyt sen enempää eronneeni samoihin aikoihin.  Suru oli niin suuri, etten ymmärtänyt surra ”niin pientä asiaa”, vaikka normaalisti se olisikin ollut todella suuri muutos ja shokki elämässäni.

No mutta siitä syksyn-talven vaiheesta, mä en rehellisesti sanoen edes muista siitä paljoakaan. Oon elänyt niin ”automaatilla” ja ehkä yrittänyt selviytyä päivästä toiseen töiden ja treenaamisen avulla, jatkamalla arkea ihan normaalisti. Muistan kun kaikki olivat aina aivan järkyttyneitä mut nähdessään ja kysyivät että nukunko edes. No, nukuinhan mä ehkä 2 tuntia yössä ja nekin pätkissä. Kärsin pitkään todella voimakkaista valveunista ja sen jälkeisistä unihalvauksista. Mun iho oli aivan harmaa ja silmäpussit nyrkin kokoiset. Mun iho meni todella huonoon kuntoon hetkessä.

Mä en halunnut edes puhua koko asiasta kenenkään kanssa. Hymyilin vaan, naureskelin normaalisti ja sanoin kaikille että ei tarvitse sääliä sekä toivoin että jokainen käyttäytyy mua kohtaan normaalisti. Nyt kun mä muistelen itseäni silloin niin kyyneleet valuvat pitkin poskia. Tekis mieli mennä halaamaan sitä tyttöä ja käskeä sen olemaan edes hetken heikko.

Muistan saaneeni muutamia raivokohtauksia mm. äitiäni ja isoveljeäni kohtaan koska heidän tapansa surra oli todella voimakasta ja jopa ajoittain todella pelottavaa ja olin heistä niin huolestunut. Muistan miettineeni että saankohan mä enää koskaan mun äitiä takaisin ja selviääkö noista kumpikaan tästä ikinä. Entä jos joku tekee itselleen jotain? Mä ja mun pikkuveli ollaan aina olleet meidän perheessä niitä kovapäitä eikä hirveesti tunteilla tai draamailla muiden nähden. Isä oli kuitenkin se jonka sana sinetöi kaiken ja nyt kun niin suuri ”voima” oli poissa, tuntui siltä että on mun työni pysyä lujana ja kantaa muita eteenpäin. Sain onneksi paljon siinä tukea mun pikkuveljeltä. Halusin niin paljon antaa muiden surra ja ehkä vähän potkia heitä eteenpäin. Olis tuntunut todella pahalta äidin puolesta jos olisin esimerkiksi itse romahtanut pahasti, en halunnut että äidin tarvitsee olla huolissaan ainakaan mun jaksamisesta, kyllä mä jaksan ja kannan vaikka muutkin eteenpäin jos tarvitsee.

Muistan miettineeni silloin, että tuleekohan tää joskus mua vastaan, mutta silloin se oli niin toissijainen juttu, ettei mua oikeestaan edes kiinnostanut. Kunhan selviäisi päivä kerrallaan.

Mun isän veli tuli meille Kreikasta ja mun luona oli kokoajan enemmän ja vähemmän perhettä. Joku ilta tulin kotiin, en edes muista olinko ollut töissä vai missä ja meillä oli järkätty pieni leffa ilta. Äiti oli tehnyt kreikkalaisia safkoja ja oli ihan kiva meininki pitkästä aikaa. Vaikka oltiin ihan sovittu asiasta etukäteen, niin se sai mut raivostumaan. Olin ehkä hieman katkera siitä että yritin kantaa kaikkia eteenpäin silläaikaa kun muut surivat todella avoimesti. Muistan sanoneeni miten paljon mua vituttaa se, että en ollut pitänyt päivääkään vapaata ja tuun kotiin keskelle jotain juhlaa. Mua itketti samaan aikaan enemmän se, että ymmärsin kokoajan miten naurettavalta kuulostin, eikä ollut kenenkään muun vika että mä olen väsynyt. Olihan se hienoa että pitkästä aikaa jengi hymyili edes hetken.  Sillon tajusin että oon todella loppu, huusin lähinnä kaikki pois mun kodista ja menin makkariin itkemään.

10648563_10152488953925794_5643401833424105631_o

 

Tuntuu todella pelottavalta, kun ei muista omasta elämästään kaikkea. Tuntuu kuin sitä aikaa ei olisi koskaan ollutkaan, ihan kuin kaikki olisi vain hämärää unta. Isän menehtyminen oli niin epätodelliselta tuntuva asia ja niin suuri shokki, että en  voi sanoa rehellisesti vieläkään ymmärtäväni asiaa. En ole koskaan tuntenut mitään niin suurta fyysistä kipua kuin silloin… Voin todella sanoa tietäväni miltä tuntuu, kun sydän särkyy.

Ei ole mitään niin vastenmielistä kuin tuijottaa uurnaa, jossa on ihmisen nimi joka vielä hetki sitten heitti väsynyttä läppää sun JOKAISEEN hemmetin tilapäivitykseen, kuvaan tai mihin tahansa asiaan ja tuki sua jokaisessa asiassa, mitä ikinä sitten teit tai päätit tehdä. Joka rakasti sua niin paljon, että tiesit ettei tule hetkeä kun täytyis pelätä mitään asiaa tässä maailmassa, sillä iskä tulee vaikka toiselle puolelle maailmaa sekunnissa auttamaan jos tarvitsee.

Mä en oikeestaan edes tiedä miks mä kirjoitan tästä asiasta tai näistä fiiliksistä blogiin. Se vaan helpottaa sanoa asioita ääneen ja todeta joskus, ettei mennyt taas ihan niinkuin strömsössä tuo mun tapani käsitellä asioita.

Varsinkin te kovapäisimmät suorittajat, antakaa itselleni lupa olla heikkoja. Se on ihan ok joskus olla se joka ei jaksa.

Ikävä iskää <3

10802046_10152510630180794_8844584833147590452_n

 

 

 


Moikka!

Tänään on ollut kaikin puolin tosi vaikee päivä henkisesti. Aamu ja aamupäivä meni hyvin, mutta kun menin Viiville ripsiin, niin kuulin todella surullisia uutisia ja se toi tietenkin myös mieleen monia muitakin tässä kevään ja syksyn aikana sattumia ikäviä menetyksiä. Ollut kaikinpuolin todella raskas loppu- ja alkuvuosi. Joko pikkuhiljaa riittäisi.

Puhelimessa äiti myös kertoi, että isän loputkin tavarat oltiin saatu suomeen. Isän puhelimen taustakuvana oli mun kuvia, eri lukitusnäytöllä ja toinen päänäytöllä. Myös tietokoneen taustakuvana olin minä. Se särkee mun sydämen ja tuntuu kuin joku taas raatelis mun rintaa auki. Isä oli mun suurin tukija ja turva, asiassa kuin asiassa 100% mun takana. Ei ollut varmasti päivääkään, ettei isä kertonut kuinka paljon rakastaa ja miten ylpeä on musta ja kaikista meistä lapsista.

No, otin päikkärit ja ajattelin että rauhotun niiden aikana. Ja kuka sanoo, että päiväunet virkistää? Mä ainakin herättyäni oon aina hetken niin pahasti pihalla, että en muista edes omaa nimeäni. :D Silmät oli itkemisestä turvonneet kiinni ja salille pitäis lähteä. Mulla meni valehtelematta yli kaksi tuntia, kun psyykkasin itteeni treenejä varten. Joka 5 minuutti päätin, että tänään en mene, mä oon ansainnut sen että saan rypeä himassa peiton alla. Yea right. En tosiaan ole. Ja sitäpaitsi, enemmän mä itseäni siinä satutan, kun jätän treenit välistä ja annan itselleni luvan angstata yksin himassa ja kirota elämän julmuutta, se kun ei muuta mitään.

Lähdin todella vastenmielisellä asenteella salille. Olin täynnä raivoa, koska mun ja mun koko perheen menetys tuntui niin epäreilulta ja se suututti. Teki mieli riehua ja paiskoa tavaroita.

5 minuuttia salilla ja alkoi jo mieli keventyä. Selkätreenin loppuun tein noin 35minuutin HIIT treenin, joka sisälsi pelkkää ylämäkeä, pakarapotkuja, erilaisia kyykkyhyppyjä ja askelluksia. Siihen sain purettua mun loputkin vitutukset ja nyt on jo todella paljon parempi fiilis.

Onneksi menin, sillä mä olisin muuten vieläkin himassa silmät entistä enemmän paisuneempina ja vihaamassa maailmaa. Kyllä treeni on parasta terapiaa!

It doesn’t matter how many times you fall

what matters most is your will to stand up again and fight.

lopuks jo irtos vähän hymyäkin

lopuks jo irtos vähän hymyäkin


Moikka!

Juttelin eilen pitkään mun äidin kanssa eräästä asiasta, minkä todella moni kokee eritavalla ja halusin kirjoittaa siitä myös teille ja kuulla, miten te asian koette ja minkä takia toimitte miten toimitte.

Tätä on hieman vaikeaa pukea sanoiksi, mutta kyse on siitä, että hyvin moni esimerkiksi erottuaan ajautuu suuriin riitoihin ja hyvin usein eron jälkeen ei olla enää missää tekemisissä.

Mulla on ollut elämässä kolme vakaa suhdetta ja olen jokaisen exäni kanssa hyvissä väleissä. En välttämättä tekemisissä, mutta kuitenkin aina moikataan kun nähdään. Mä olen itse sitä mieltä, että mä en vois ikinä vihata ketään, kenen kanssa olen haaveillut yhteisestä tulevaisuudesta tai ketä olen kerran rakastanut. Kuitenkin hyvin moni kokee todella oudoksi sen, että vaikkapa Joel on edelleen mun hyvä ystävä ja hän on myös mun muunkin perheen kanssa erittäin hyvissä väleissä sekä tekemisissä edelleen ja on toivottavasti aina. Tottakai tulevaisuudessa on luonnollista, että kun mahdollisesti uusia suhteita tulee, niin jokaisen rooli muuttuu, mutta mun mielestä täällä maailmassa on niin vähän hyviä tyyppejä, ettei meillä todellakaan ole varaa heittää ihmistä pois elämästä vaan siks että kaikki ei mennytkään ihan just niin kuin suunniteltiin.

Päädyttiin tähän aiheeseen eilen, kun olin kaupassa jälleen kerran soittamassa mun isälle ja kertomassa mun uusista työasioista. No, mitäpäs mä sinne soittelen, ei siellä kukaan enää vastaa. Isän kuolema ei ole vieläkään konkretisoitunut mun elämässä, sillä hän lähti reissuun ja menehtyi Afrikkassa ja ehkä jollain tapaa uskottelen itselleni, että hän on siellä vieläkin. Me ei nähty häntä esimerkiksi sairaalassa tai päästy sulkemaan sitä keissiä hautajaisten lisäksi oikeen mitenkään. Hautajaisetkin meni niin sumussa, etten muista oikeestaan mitään muuta kuin roikkuneeni isän arkussa.

Monilla on myös erilaisia tapoja käsitellä läheisen kuolemaa. Hyvin moni on sitämieltä, että saman tien vaatteet pakettiin ja kaikki muistuttava pois silmistä. Poissa silmistä, poissa mielestä. Joo, mutta miks? Miks täytyy olla poissa mielestä? Onko tässä se sama logiikka kun siinä, että kun erotaan niin ei olla missään väleissä ja opetellaan lähinnä vihaamaan toista jotta on helpompi mennä eteenpäin? Mä en halua ikinä luopua kenestäkään ihmisestä tai opetella unohtamaan ketään. Mä mielummin opettelen hyväksymään asian, että mun isä ei ole täällä enää ja olla kiitollinen siitä ajasta kun hän oli, tai että joku suhde ei toiminutkaan suunnitelmien mukaan, mutta en mä ikinä unohda tai halua sen vuoksi kenestäkään kokonaan luopua jos se musta on kiinni.

Mä ymmärrän että syitä eroille on monia, ei aina niin helppoja juttuja ja sellasia mitä kukaan ei välttämättä ymmärrä, mutta jos kyse on siitä, ettei toimi, niin sillon mä ihmettelen sitä katkeruutta ja vihaamista. Saatan olla sekaisin, mutta mua on petetty enkä siltikään vihaa sitä ihmistä. Tottakai tuntuu pahalta ja se saa vihaiseksi, mutta jos näin käy, niin sillä on jokin tarkoitus, eikä se tyyppi ole sillon mulle se oikea.

Monilla on suhteessa se joko naimisiin tai sitten vihataan toisiamme- periaate. Miks ihmiset haluaa niin paljon vihata ja katkeroitua, koska asiat ei menneet just niinkuin haluttiin? Mä uskon kuitenkin, että kaikella on jokin tarkoitus. En tietenkään halua uskoa, että esimerkiksi isän kuolemalla olisi ollut jokin tarkoitus, vaan ehkä enemmänkin niin päin, että hänen roolillaan mun elämässä oli tarkoitus ja hänen aikansa oli valitettavasti lyhyempi kuin olisin toivonut.

Oonkohan mä jonkinlainen ihmisiin takertuja? Tää on yksi painavampia syitä, miks mun on hemmetin vaikea päästää ihmisiä oikeesti mun lähelle. Mulla on paljon tuttuja ja kavereita, mutta kerran kun solmin suuremman tunnesiteen johonkin ihmiseen, niin se saattaa viedä multa vuosia jos mä syystä tai toisesta joudun siitä ihmisestä luopumaan.Se on mulle aivan äärettömän raskasta, että joku joka merkkas mulle todella paljon ystävänä tai sitten jonain vielä suurempana, pystyy noin vain heittämään meidän välisen ystävyyden roskiin.

Joillekkin se kuitenkin tuntuu olevan todella helppoa.

Toisaalta tämänkaltainen asioiden käsittely on luonnollista, sillä rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan väliinpitämättömyys. Mä en kuitenkaan halua kantaa turhaa vihaa mun sisällä ketään kohtaan ja yritän aina antaa anteeksi, oli kyse mistä tahansa, jos se auttaa säilyttämään hyvän tyypin mun elämässä.

Mitä mieltä te ootte?

love-harder-than-any-pain-youve-ever-felt-232010