12 loka ”JOSKUS MÄ VAAN MAKAAN JA SE ON IHAN OKEI…”

Tällä viikolla vietettiin maailman mielenterveyspäivää ja ajattelin, että voisin itsekin jakaa hieman ajatuksia ja erityisesti omia kokemuksia mielenterveyteen ja sen ongelmiin liittyen. Olen ennenkin jakanut täällä blogissa samasta aiheesta omia kokemuksia ja tuonut esiin erityisesti introverttiuttani.

Niin kauan kuin vain muistan, olen ollut herkkä ja helposti stressaava, sekä äärimmäisen helposti uupuva ihminen. Jossain vaiheessa tajusin, että jotta mä pystyn selviytymään mun arjesta, mun on pakko alkaa tunnistamaan mun omia tuntemuksia ja sanomaan ei asioille, jotka ei tunnu sillä hetkellä hyvältä. Kun ymmärsin itseni kuuntelun tärkeyden, opin nopeasti kuuntelemaan sekä tulkitsemaan itseäni ja oloani eritavalla ja tunnistamaan hetkiä, päiviä, viikkoja, aikakausia, kun mun pitää osata antaa itselleni lupa voida huonosti ja surra. Hyvällä omallatunnolla, jos niin voi edes sanoa.

Olen oppinut itsestäni sen, että joinain päivinä mun koko kroppa tuntuu 2000 kiloselta ja mä en välttämättä pääse sängystä ylös koko päivänä. Oon hyväksynyt sen, että joskus mä jään kotiin koko viikonlopuksi nukkumaan, koska mä en vaan jaksa. Välillä mua ei oikeestaan edes kiinnosta. Siis mikään.

Mä taisin saada mun ensimmäisiä, ihan oikeita paniikkikohtauksia 18-vuotiaana ja mulla on todettu serotoniinin kanssa ongelmia jo nuorena. Silti mä en koe, että ne haittaavat mun elämää. Se, mikä haittais mun elämää, olis yrittää olla ”niinkuin normaali” ja esittää aina energistä ja sosiaalista ihmistä, mitä mä en missään nimessä läheskään aina ole. Muistan jo pienenä, miten mua ahdisti se, että mä en muka koulun jälkeen jaksanut hengailla mun kavereiden kanssa, vaikka olisin todella paljon halunnut. Miks kaikki muut jaksoi, mutta mä en? Onko mussa jotain vikaa? Ei. Mä vaan toimin eri tavalla.

Olen myös käynyt isäni menettämisen jälkeen läpi pitkään kestävän masennuksen sekä kärsinyt Post-traumaattisen stressihäiriön vuoksi vuosia kestävästä ahdistuksesta sekä unettomuudesta. En kuitenkaan koe, että mulla olisi ainakaan tällä hetkellä sen suurempia mielenterveysongelmia, mutta mä tiedän, että mulle saattais tulla niitä, jos mä en osaisi kuunnella itseäni. Mun kaikki läheiset tietää sen, että joskus mä saatan vaan nukkua vaikka kolme päivää putkeen tai että musta ei aina kuulu viikkoihin ja joskus on päiviä, kun mä voin ihan helvetin pahoin…mutta tiedän, että aina tulee seuraava päivä. Ja jos se paha olo edelleen jatkuu seuraavana päivänä, niin sen jälkeen tulee aina uusi yritys. Ne on aikoja, kun mun pitää vain toivottaa suru ja väsymys tervetulleeksi, sillä vain niin se myös lähtee.

On ollut vaikeaa selittää uusille ihmisille sitä, että mä en tarkoita sillä mitään pahaa tai osoita mieltäni, jos mä en aina halua olla ihmisten kanssa. Että mä teen sen siksi, että yhden huonon päivän sijaan mä en voisi huonosti koko seuraavaa viikkoa, koska en kuunnellut itseäni ja väkisin tein jotain, mitä en jaksa.

Mun mielestä on erityisen tärkeää, että ihmiset antavat itselleen luvan voida välillä huonosti ja hyväksyvät sen, että joskus tulee kausia, kun kaikki tuntuu todella raskaalta ja olo on uupunut. Sillon pitää vain ottaa se vastaan, levätä ja yrittää seuraavana päivänä uudelleen. <3

Juttelin eilen Eevskun kanssa hieman aiheesta ja todettiin, että ehkä juurikin urheilun puolelta on tullut opittua paljon kuuntelemaan omaa kehoa ja mieltä, tunnistamaan uupumuksen oireet ja antamaan itselleen aikaa palautua. Nuorena on todella vaikeaa jäädä kotiin, kun muut lähtee pitämään hauskaa; FOMO on todella suuri ja ryhmäpaine suurempi. Muistakaa kuitenkin kunnioittaa omaa jaksamistanne ja sanoa välillä myös ei.

Ihanaa viikonloppua kaikille, voikaa hyvin <3