Mä en tiedä mistä tää teksti nyt tuli ja mitä mä haluan tältä, mutta jostain syystä mulla tulee aina välillä tällaisia vuodatuksia, jotka mun on vaan pakko saada ulos. Näitä jännittää aina julkaista, mutta nää on kuitenkin pakko saada sanottua.

Oon kuunnellut Sannin ja Paperi T:n uutta biisiä ”oo se kun oot” nyt kaks päivää putkeen ja oon jotenkin todella lumoutunut tähän biisiin. Tämän biisin inspaamana tulee taas jotain todella syvällistä. DIIPPI VAROITUS!

Isän kuoleman jälkeen musta varmasti kuoli pieni pala ihmistä mukana ja tottakai se on muuttanut mua sekä mun asennetta elämää kohtaan. Toipuuko noin isosta menetyksestä koskaan, helpottaako aika kipuun? Ei. Asian kanssa ainoastaan joutuu oppia elämään. Kannan kokoajan tyhjää oloa mukanani, jotain puuttuu nyt ja koko mun loppuelämän. Samanlainen tyhjä tunne löytyy jokaiselta meidän perheestä. Kipuun kai jollain tapaa tottuu, mutta se ei koskaan häviä, ei edes hetkeksi. Olen joutunut hyväksymään sen, että tuun olemaan koko lopun elämäni jollain tapaa rikkinäinen. Mut ei kukaan täällä kai oo kokonainen?

Näin taas viimeyönä unta mun isästä; tungin mun adidaksen snapbackia hänen päähänsä ja ihastelin miten komea isä mulla on. Nykyään voin jo ajatella häntä hymyillen ja näen hänestä paljon unia, toisin kuin esimerkiksi vielä vuosi sitten. Viime syksy oli mulle aivan helvetin rankkaa aikaa. Paljon rankempaa vielä, kuin itse menetyksen hetki, sillä silloin vaivuin jonkinlaiseen shokkiin, enkä pystynyt kunnolla ymmärtämään koko asiaa.

Samalla kun erosin syksyllä Robertin kanssa, sain diagnoosin vakavasta hermostollisesta ylikuormituksesta, jouduin jättämään kisat väliin joihin olin panostanut aivan hemmetisti sekä jättämään ainoan asian, joka mua oli pitänyt kasassa; treenaamisen kuukausiksi, ehkä puoleksi vuodeksi, jopa vuodeksi. Kukaan ei pystynyt lupaamaan mulle mitään; kauan toipumisessa menee, miten tässä pitäisi toimia ja palaudunko koskaan kunnolla. Mä olin niin rajoilla henkisesti ja fyysisesti, että lääkäri kysyi multa olenko mä aivan hullu. En ollut nukkunut vuoteen kuin pätkiä ja muistan miten pelkästään pään pitäminen pystyssä tuntui ylivoimaiselta.

11880661_10153065641835794_5795446776573221985_n

Viime syksynä

Mä olin aivan helvetin väsynyt, loppu ja rikki kaikesta. Halusin breikkiä mun elämästä ja hetkeksi annoinkin narujen valua hieman käsistä.

Jengi janoaa epäonnistumista ja verta. Samaan aikaan kun mä yritin toipua, en pelkästään ylikunnosta, vaan koko vuodesta, jengi käänsi mulle selän. Olin epäonnistunut koska mun kroppa petti. Sekin oli mun vika, koska olinhan niin paska ja luovuttaja. Kukaan ei osannut katsoa kokonaiskuvaa, kai ihmiset vaan kelas että mä haluan nyt bilettää? Mitä mä halusin oli ainoastaan pakoon hetkeksi, edes jollain tapaa hengähtää kaikkea vastuuta ja odotuksia, joita kannan mukanani. Enkä mä syytä ketään. On mun oma vika, etten näytä kipua ulospäin ikinä.

Samaan aikaan kun mä vastaanotin Afrikasta mun kuolleen isän tavaroita, kun mä sain kuulla miten mun hymy koristi sen tietokoneiden ja puhelimen näyttöjä, mä sain myös lukea, miten paska tyyppi olin, kun päästin hetkeksi naruista hieman irti. Kyllä mulla edelleen tulee kyyneleet silmiin, kun mietin miten julmia ihmiset osaavat olla. Mietin vain, miten edes olen edelleen tässä, edelleen niin rikkinäisenä mutta silti niin paljon vahvempana.

11836670_10153066734275794_6923405228078913025_n

Mietin mua ihmisenä tällä hetkellä kun kuuntelen tätä Sannin biisiä, joka kertoo rikkinäisistä ihmisistä. Oon käynyt läpi nuoreen ikääni verrattuna sellaisia taisteluja itseni ja elämän kanssa, että en usko olevan asiaa joka mua pelottais enää. Se tekee musta jopa ehkä hieman vaarallisen. Mulle voi sanoa lähes mitä tahansa, ilman että se tuntuu miltään. Tiedän mitä olen ja uskon siihen, että hyvyys voittaa aina.

Sillon kun isä kuoli, kävin tahtomattanikin läpi todella rankasti asioita, jotka loppujenlopuksi merkkaavat elämässä. Merkkasko sillon asiat, jotka olivat ärsyttäneet ja vieneet energiaa; muiden ihmisten mielipiteet, erimielisyydet muiden kanssa, materiaali, ylipäätään stressaaminen mistään muusta kun sun perheestä ja omasta onnellisuudesta, siitä että saat elää omaa elämääsi just niin kuin sä haluat. Sen jälkeen kaikkien tuntemattomien vihaajien kommentit, mielipiteet tai niiden vaikutus mun omiin valintoihin ovat olleet täysin mua koskemattomia. Ainahan vanhat ja viisaat kertovat, miten muiden mielipiteillä ei ole mitään väliä, mutta jostain syystä me ei osata vastaanottaa asioita, ennenkuin me ymmärretään mitä niillä oikeasti tarkoitetaan. Nyt mä tiedän, että lopussa niillä ei ole pienintäkään merkitystä, eikä ole nytkään. Ei mitään. Ja tahdon taas painottaa sitä, että niin kauan kun mä en satuta ketään tahallani tai tee tietoisesti ketään kohtaan väärin, mua saa vapaasti arvostella, mutta se ei tuu koskaan koskettamaan mua mitenkään syvällisesti.

Mikä elämässä oikeasti merkitsee? Se, että mun perheellä ja ystävillä on hyvä olla, että mä voin auttaa ja tehdä mahdollisimman paljon hyvää sekä asioita joita rakastan. Mä en pelkää kuolemaa enään, mutta haluan, että kun se päivä koittaa, mä lähden hyvällä fiiliksellä, en itseltäni anteeksi pyydellen tai jossitellen asioita, joita olis pitänyt vain uskaltaa tehdä.

Muistakaa arvostaa elämää, rakastaa läheisiä ja elää niin, että täältä lähdetään hymy korivssa. Mä näen elämän seikkailuna, jonka tarkoituksena on opettaa ja viedä meitä ihmisinä uusille leveleille seuraavaa seikkailua varten.

Paljon rakkautta ja tsemppiä kaikille oman elämänsä rohkeille seikkailijoille <3 Tiedän että niitä vilisee paljon mun lukijoissa!

 

 

 

ps! Vielä kerkeää äänestää blogiani awardseissa! Kiitos jos annoit äänesi !