18 heinä Minä itse haluan tehdä – syndrooma.

Tämä on varmasti aihe joka joissain ihmisissä aiheuttaa ärsytystä ja joitakin se ihastuttaa. Varsinkin siitä kirjoittaminen on todella vaikeaa, jottei aihe kuulosta ärsyttävältä. Itsetietoisuus ja siitä kirjoittaminen koetaan helposti ylimielisyydeksi, jos siihen ei pysty samaistumaan.

Mä olen todella vaikea ihminen monien mielestä, jotka näkevät mun touhuamisen läheltä, eivätkä samaistu mun tapaani elää ja tehdä asioita. Myönnetään, mä kulutan itseni helposti loppuun enkä välttämättä ota apua vastaan, koska haluan tehdä kaiken yleensä itse. Puhuin juuri äidin kanssa eilen siitä, että miks mulla täytyy aina olla joka ikinen naru omassa kädessä ja miks mun täytyy saada elää tätä elämää suorittamalla niin että savu sauhuaa korvista.

vaatteet : Spalt PR

Suorittaminen, päättäväisyys, kovapäisyys ja se, että haluan tehdä asioita itse, eivät ole jotain mitä elämä on musta muovannut, vaan ne on mun luonteenpiirteitä olleet syntymästäni saakka. Mä olen ollut pienestä asti ollut sellainen, että kun jotain päätän niin sen myös teen. Äiti aina nauraa, että kun esimerkiksi itse yhtäkkiä päätin että enää en halua olla tissillä, niin päivästä yksi sen jälkeen mä kieltäydyin siitä, työnsin kannut sivuun ja vaadin oikeaa ruokaa, kun taas poikia on saanut väkisin vierottaa. Alle yks vuotiaana halusin jo myös syödä itse ja sitä ihmettelevät ihmiset saivat toki yrittää syöttää mua, mutta se ei mulle sopinut. Minä itse syön, muuten ei suu aukea. Kädellä ruoka lusikkaan ja lusikalla suuhun, kun motoriikkani ei parempaan vielä kyennyt. Suttuista hommaa, mutta kuulemma helpompi vain antaa olla ja vaihtaa ruokailun jälkeen uusi paita päälle, kuin kuunnella sitä huutoa jos ei itse saanut tehdä.

Olen aina ollut tyytyväinen, hiljainen touhuilija pienestä asti joka vain nukkuu tai nauraa, mutta tietyt jutut oli tärkeitä mulle ja se oli se, että sain tehdä itse asioita. Samanlainen mä olen edelleen.

Entä kun halusin alkaa kävelemään? Kontilta pukkasin itseni vauhdilla ylös ja samalla vauhdilla millä kaaduin eteenpäin, otin askelia niin paljon kun kerkesin, kunnes kaaduin naama edellä maahan. Sitten vaan uudestaan. En ole koskaan jumppaillut vanhempieni sormissa tai pöydän kulmassa, kuten esimerkiksi veljeni tekivät. Jos joku yritti auttaa, siitä seurasi hillitön hermoromahdus. Minä itse.

Sama pyöräilyn kanssa.  Tämän muistan itsekin. Opin ajamaan pyörällä ajamalla täysillä alamäkeen, polkemalla minkä kerkesin ja sen jälkeen kaatumalla ojaan, kunnes en enää kaatunutkaan. Mä en ole oikeastaan koskaan halunnut tai pyytänyt apua oikeen mihinkään, mutta mielelläni kyllä auttaa ja opettaa muita, jos joku apua pyytää.

Ongelmia usein mun kanssa syntyy siinä tapauksessa, kun joku yrittää kertoa mulle miten mun tulisi elää ja tehdä asioita. Todellakin otan tietoa ja taitoa vastaan, mutta en pidä siitä, jos joku tulee pyytämättä neuvomaan mua esimerkiksi tavassani tehdä työasioita. Varsinkin jos olen kokenut ne mulle parhaiten toimiviksi. Mä olen nuoresta iästä huolimatta erittäin itsetietoinen sekä käyttänyt vuosia itsetutkiskeluun ja tutustunut hyvin syvällisesti omiin tuntemuksiini. Mä tiedän täsmälleen miten mä pysyn virkeänä ja mikä rytmi toimii mulle. Kai mä olen jotenkin omalla tavalla siinä mielessä erikoinen tai ehkä mulla on joku syndrooma, jonka vuoksi mun pasmat menee sekaisin, jos joku yrittää sekoittaa mun tapaa toimia tai tulee kertomaan mulle mitä mä teen väärin, kun kyse on musta ja mun elämästä. Enkä ymmärrä miksi edes pitäisi, musta jokaisen on elettävä omien valintojen mukaan ja parhaitenhan sitä oppii omien virheiden kautta, jos on jotain opittavaa. Mä olisin varmasti oppinut kävelemään myös jonkun tukemana tai voinut odottaa, että mun motoriikka riittää siihen lusikan käyttöön, mutta onneksi mun vanhemmat antoi mun tehdä asiat mun omalla tavallani ja antaa vieläkin.

Mun läheisimmät ihmiset eivät ikinä yritä sekoittaa mun kaavaa tai kertoa mulle miten mun tulisi toimia. Kaikki mun läheisimmät tyypit, yhtiökumppanista lähtien ymmärtävät mua ja mä niitä. Tai ainakin hyväksyvät sen, että mulla, kuten jokaisella muullakin on tapansa elää ja tehdä asioita. Jotkut kaipaavat enemmän ihmisiä lähelleen, apua ja tukea kuin toiset. Tottakai mullakin tulee hetkiä, kun tuntuu ettei kaikki narut enää pysy kädessä ja koko maailma kaatuu, mutta sillon mä en kaipaa ketään pelastamaan mua, ainoastaan sanomaan, että kyllä kaikki järjestyy.

En myöskään itse puutu kenenkään tapoihin toimia tai ratkaisuihin, ellei ne liity jotenkin muhun itseeni tai koe, että siitä olisi todella jotain hyötyä. Mä sanon harvoin, mutta kun sanon, se on harkittua sanomista.  Musta oli ihanaa, kun Jussi kerran sanoi, että joka kerta kun mulla on jotain argumentoitavaa tai olen eri mieltä jostain, niin mulla on aina siihen erittäin hyvä syy ja selitys. En ikinä puutu mihinkään tai lätise vain lätisemisen tarpeesta, jos mä en oikeesti tiedä miten se asia tehdään paremmin tai jos mulla ei ole hyvä perustelua asiaan. Ehkä sen pohjalla on jonkinlainen ”kohtele muita kuin haluisit itseäsi kohdeltavan” tapa toimia, koska mä itse oletan, että jos jollain on joku idea tai ajatus, niin sen pohjalla on myös mietitty perustelu ja ymmärretty kokonaisuus. En ylipäätään koe, että olisin missään nimessä huono ottamaan vastaan eriäviä mielipiteitä, ideoita ja ratkaisuja, varsinkaan työelämässä, mutta ne ovatkin täysin eriasia, kuin se, että joku tulee opettamaan mua miten elää.

Nimittäin yksi ja merkittävin asia mitä ihmiset eivät suorittaja luonteisessa ihmisessä ymmärrä on se, että me ihan oikeesti rakastetaan tehdä duunia, kehittää uusia juttuja ja pysyä vauhdissa. Stressaaminen ja duunien kanssa vauhkoaminen on osa tietynlaista viha-rakkaus suhdetta, jota mä kaipaan mun elämään. Mua ahdistaa todella nopeasti, jos en pääse tekemään tarpeeksi ja siksi esimeriksi mun Espanjassa asumisesta ei tullut mitään. Mä en pysty vain kivaan tasaiseen arkeen, jossa tehdään vähän töitä ja harrastellaan. Musta ei ikinä ole siihen, eikä se ole mun tavoite. Mun on pakko olla siellä, missä mulla on mahdollisuus kehittää ja tehdä jatkuvasti jotain. Vaikka mulla olisi miljoonia, mä en koskaan lopettaisi töiden tekemistä.

Mä toteutan itseäni työn kautta ja se on mulle todella tärkeää. Eräs ihminen sanoi mulle juuri muutama päivä sitten, että kyllä minäkin sitten jossain vaiheessa rauhoitun ja vertasi mua itseensä, jolloin hän oli nuorempana ollut kireämpi duunien suhteen, mutta nykyään ottaa todella lungisti kaiken elämässä. Tällainen tyyppi unohtaa sen, että hän vertaa elämänvaihettaan, jolloin hänen on ollut pakko tehdä enemmän duunia, ihmiseen, joka valitsee tehdä, luoda ja kehittää jatkuvasti uusia asioita. Ei rahan vuoksi, vaan sen vuoksi, että haluaa. Mä olen elämässäni tehnyt valintoja sen harrastelu elämän ja chillauksen sekä duunin ja luomisen välillä, ja valitsisin aina vain uudestaan ja uudestaan jälkeisemmän.

Munlaisen ihmisen kanssa voi kuitenkin olla todella haastavaa esimerkiksi luoda parisuhdetta. Mä en oikeestaan koskaan vain ole tekemättä mitään, mä en hirveesti osaa ottaa lungisti tai tykkää jättää töitä tekemättä huvien vuoksi. Nukkuminen on asia joka rentouttaa mua ja siksi mä ehkä pyrin nukkumaankin niin paljon. Ja auta armias jos joku häiritsee mun unia. 😀 Nyt kun olen taas alkanut nukkumaan pitkän ja vaikean unettomuuden jälkeen, olen hyvin itsekäs unistani ja niistä en luovu. 😀

Treenaamisen listaisin myös asiaksi, jolloin rentoudun ja vien itseni pois työasioista. Toisaalta, sekin menee usein helposti suorittamiseksi. Harvemmin mä palaan treeneistä ilman, että hiki valuu ja olo on kuin maratonin juosseella. Siihen olen yrittänyt nyt puuttua ja tänäänkin olen saanut hokea itselleni koko päivän, että vain yksi treeni päivässä riittää. 😀

Onko lukijoissani muita suorittaja tyyppejä? Kuulostaako yhtään tutulta?