21 touko Dietti fiiliksiä ja Wilman selvitymistarina syömishäiriötä vastaan!

Heippa!

Anteeksi hiljaisuus! Mulla tosiaan hajos työkone ja sain sen tänään vasta iltapäivästä huollosta. Nyt on tämä päivä purkissa fyysisten ohjausten ja omien treenien osalta, joten pääsin vihdoin vähän tännekkin katselemaan meininkiä.

Dietti on edennyt kivasti. Paino ei oo mitenkään vielä suuria summia tippunut, mutta kiristystä ja ”muotojen esiin tulemista” (jos noin sen voi sanoa) on havaittavissa.

Julkaisin viimeviikolla ihanasta Wilmasta kuvan ennen- ja jälkeen syömishäiriön. Wilma taistelee yhä syömishäiriötä vastaan, mutta on jo voiton puolella ja hengenvaaraa ei enää ole.

Tutustuin Wilmaan blogini tarinakilpailun avulla noin puoli vuotta sitten.Päätin tehdä Wilmalle treeniohjelman. Treeniohjelma anorektikolle?!  Juuri niin. Itse olen sairastanut anoreksian, joka parantumisprosessin aikana kehittyi bulimiaksi. Miksi se kehittyi bulimiaksi? No juuri siksi, että painon nousu ahdisti aivan mielettömästi. Mikä siihen auttoi? Liikunta ja terveellinen ruokavalio tukemaan tavotteitani.

Kukaan ei voi ymmärtää sitä ennen kuin sen kokee, ettei ihmistä jonka pahin pelko on lihoaminen, voi laittaa neljän seinän sisälle ja sanoa että ”noniin, otetaanpas nyt 10 kiloa painoa lisää!”. Never gonna happen. Anorektikko kuolee mielummin kuin lihoaa.  Sen vuoksi on löydettävä toimiva ratkaisu sille, ettei ihmisen tarvitse pelätä painonnousua. Ensiksi on tietenkin pakko olla halua parantua, mutta sen jälkeen kun parantumiseen on sitouduttu ja se lähtee itsestään, voidaan ahdistusta ja pelkoa lihoamisesta keventää treeniohjelmalla, joka tukee kauniin kehon rakentamista. Siihen tietenkin suurin työkalu jopa ennen treeniä on ruoka. Wilman lupasi minulle, että hän syö jos saa ohjelman ja tiesi itsekkin, ettei tee ohjelmalla mitään jos ei anna keholleen ravintoa.

Minkäänlaista aerobista ei ohjelmaan laitettu,  vaan ohjelma joka tukee massan kasvua ja painon nousua ! Tässä ennen-ja jälkeen kuvia Vilmasta:

Olen niin ylpeä tästä tytöstä, etten voi tarpeeksi sitä hehkuttaa. <3

Tässä Wilman tarina hänen omin sanoin:

”Lindalle,

Hei Linda, Olen seurannut blogiasi jo pitkään, suurella kunnioituksella ja ihailulla. Olen usein suunnitellut kommentoivani, mutta nähdessäni tämän postauksen ajattelin jakaa sinulle oman tarinani. Toivon, että lukisit sen, ja ottaisit minuun yhteyttä edes jollakin tavoin. Tarinasi on monilta osin samanlainen kuin omani, ja todella tarvitsisin viisaamman neuvoa ja ohjausta.

Tarinani alkoi, kun em-mestari-seitsenottelija-äidin ja sm-jenkkifutari-isän esikoinen menetti sydämensä urheilulle jo pikkulapsena. Äitiäni ei koskaan ollut tuettu hänen urheilu-urallaan, joten hän halusi, että saisin kaiken mahdollisen tuen ja valmiudet menestyä-jotain mitä hänelle ei ollut nuorena annettu. Hän vältteli parhaansa mukaan luomasta menestyspaineita, mutta pienelle, pitkälle ja urheilulliselle tytölle, jonka äiti oli kotimaisessa yleisurheilumaailmassa tuohon aikaan jonkin sortin ”julkkis”, niitä kasaantui silti. Pärjäsinkin hyvin, mutta ja ala-asteella, 11-vuotiaana vanhempieni vaikean ja väkivaltaisen eron jälkeen muutettuani Espoonlahteen äitini ja kahden pikkuveljeni kanssa olin todella yksin ja hukassa. Vanhat kaverit ja harrastus olivat jääneet vanhalle paikkakunnalle ja isä muuttanut Kiinaan työnsä perässä (hän kävi Suomessa noin viisi kertaa vuodessa). Äiti oli töissä yömyöhään, ja resursseja kuljettamiseeni ja kisarumbaan ei vain enää ollut. Olen luonteeltani pahemman luokan perfektionisti, joten kavereiden ja mielekkään urheiluharrastuksen puuttuessa suuntasin kaiken kontrollini kouluun. Keskiarvoni oli viidennellä luokalla 9,8, vanhempani olivat ylpeitä, mutta itse olin todella masentunut.

Kaikki muuttui, kun vuotta nuorempi pikkuveljeni aloitti koripallon Espoo Basket Teamissa, joka harjoitteli pääasiassa lähihallilla ja -kouluilla. Olin äitini kanssa hakemassa häntä eräänä iltana treeneistä, kun eräs seuran valmentajista bongasi pitkän ja urheilullisen tytön pelleilemästä pallon kanssa kentän laidalla-minut. Hän suostutteli minut kokeilemaan omanikäisteni tyttöjen harjoituksiin, ja se oli menoa.

Seuraavat vuodet elin ja hengitin koripalloa. Joukkueestani tuli perheeni, ja sain ison kasan hyviä ystäviä, joita minulla oli ollut aikaisemmin vain kourallinen. Pärjäsin hyvin, ja muutamasta loukkaantumisesta huolimatta (esim. polven murtuma kahdesta kohtaa) pääsin aina takasin jaloilleni. Vaikka ennustepituuteni oli yli 180, jäin (todennäköisesti liiasta salitreenistä liian aikaisin) vain 172-senttiseksi, joka ei tietenkään ole lyhyt naiseksi, mutta koripallossa vain takamiehen luokkaa. Itse pelasin kuitenkin power forwardina tai jopa sentterinä, eli käytännössä painin korin alla 10 senttiä pidempiä tyttöjä vastaan. Niimpä roolikseni joukkueessamme tulikin ”se puntti”, pyrkiessäni korvaamaan puuttuvan pituuteni voimalla. Voin kai sanoa onnistuneeni, sillä lyhyydestäni huolimatta olin mukana jopa maajoukkuetoiminnassa. Ollessani 15-vuotias, joukkueemme sai uuden valmentajan. Kyseinen valmentaja muun muassa teetti meillä ruokapäiväkirjoja ja laati ravitsemusohjelmia ja -suosituksia vailla minkäänlaista koulutusta, sekä valitsi joukkueesta omat ”suosikkinsa”, jotka olivat oikeastaan pelaajia vailla omaa mielipidettä ja rohkeutta nousta kyseisen valmentajan välillä aivan absurdeja toimia vastaan. Itse olen aina ollut todella sosiaalinen ja ”vahva” persoona, joka ei paljoa purematta niele. Lisäksi äitini fysioterapeuttina puuttui samanlaisella (selvästi peritytyneellä) kärkkäydellä valmentajan toimintaan, jonka tuloksena minusta tuli hänen silmätikkunsa. Kesäharjoittelukauden 2010 tullessa valmentaja ilmoitti, että en olisi tervettullut hänen kesätreenikokoonpanoonsa. Perusteluiksi hän sanoi olevani ”vääräntyylinen pelaaja Hänen joukkueeseensa”.

Tuntui kun elämältäni olisi jälleen viety pohja. Kuitenkin tiedon levitessä 3 vuotta vanhempien, A-ikäisten tyttöjen valmentaja tuli puhumaan minulle, aikomuksenaan suostutella minut joukkueensa try-outtiin. Hänen (kuten melko lailla kaikkien muidenkin) mielestä valmentajani toiminta oli aivan päätöntä, ja ”olisi typerintä ikinä antaa kaltaiseni pelaajan vahvistaa vastapuolen joukkuetta”. En todellakaan ollut varma menestymisestäni, mutta päättelin, ettei minulla ole mitään menetettävää, ja osallistuin. Kuullessani, että olin päässyt joukkueeseen, olin pelonsekaisen riemuissani. Nämä tytöt olivat itseäni 2-3 vuotta vanhempia ja todella menivät eivätkä meinanneet. Lisäksi olin ns. ”isoksi pelaajaksi” heidän joukossaan auttamattomasti liian pieni, joten pieneksi ”lisähaasteekseni” tuli ottaa haltuun aivan uusi pelipaikka, heittävä takamies. Kesä 2010 oli kuitenkin elämäni paras kesä tähän mennessä. Treenasin 10 kertaa 3h/vko, plus viikonloppuisin kahdet omatoimiset harjoitukset, joten kunto tosiaan kasvoi, ja samalla myös itsetunto.

Kuitenkin syksyllä, onnistuneen Delfin-basket-turnauksen jälkeen ennen sm-karsintoja, valmentajani pyysi minut puheilleen. Hän oli käynyt keskustelua vanhan valmentajani kanssa, joka ”oli muuttanut asennettaan tms” ja halusikin minut takaisin joukkueeseensa. Sovimme, että koska olin kumminkin vielä niin nuori, en vanhempien sarjassa saisi välttämättä niin paljon onnistumisia ja vastuuta kuin omanikäisissäni, että menisin kokeilemaan takaisin vanhaan joukkueeseeni. Jos valmentajan asenne ei muuttuisi, olisin aina tervettullut takaisin A-ikäisiin.

Mennessäni takaisin koko homma olikin kääntynyt päälaelleen. Yhtäkkiä minusta oli tullut pelaaja, joka ”kyllä jaksaa vielä yhden erän” ja ”katsokaa nyt kun Wilma näyttää miten tämä pitäisi tehdä”, ja paras osuus, ”joo laita vaan lisää rautaa tankoon ja ota se isompi kahvakuula.” Olin hämilläni, mutta samalla ylpeä uudesta roolistani, ja omistauduinkin siihen täysillä. Halusin täyttää minuun luodut odotukset. Marraskuussa 2010 selkäni alkoi kipeytyä. Äitini huolestui, sillä häneltä oli noin viisi vuotta sitten leikattu selästä välilevynpullistuma. Itse kuitenkin ajattelin kivun ”lähtevän sillä millä tulikin”, lisäsin selkätuen ja kipulääkkeet treenivarustukseeni ja jatkoin naama irvessä.

Eräiden, melko fyysisten treenien jälkeen sitten pamahti. Ottaessani kenkiä pois harjoitusten jälkeen, koko vasemmasta jalastani katosi tunto, ja levisin naamalleni salin lattialle. Tunsin vain sietämätöntä kipua selässäni ja vasemman jalan päkiässä. Äitini tuli hakemaan minua ja ajoi minut suoraan Lastenklinikalle, jossa minut otettiin päivystyksen kautta suoraan sisäälle. Vietin somaattisella osastolla viikon. Vahvasta ääkityksestä huolimatta kipu oli jotain sanoinkuvaamatonta. Itkin ja oksensin sappinesteenikin pihalle, joten käteeni jouduttiin asentamaan tippa, jonka kautta sain lääkkeeni sekä nestettä, jotten kuivuisi kasaan. Monen magneettikuvauksen ja röntgenin jälkeen diagnoosi oli sielvillä: tuore välilevynpullistuma L5:sessa, sekä kolme ylintä ja alinta selkärangan nikamaa pahasti tulehtuneet ja täynnä nestettä. Syyksi lääkäri päätteli treenitaustani kuullessaan puhtaasti pelkän ylirasituksen. Hän myös totesi että ”koripalloiluni taisivat olla aika lailla tässä”, ja määräsi 3kk ihan totaalilepoa ”näin alkuun”, jonka jälkeen voisi tilanteen mukaan alkaa hieman kartoittamaan kuntoutumista. Hän ei halunnut ainakaan vielä leikata selkääni, sillä kyseiseisestä ”ex-40v huoppu-urheilijoiden vaivasta” kärsiväksi olin todella nuori.

Olin tuohon hetkeen asti ollut aina ”se, joka syö kaikki muut pöydän alle”. Painoindeksini oli noin 21.5, ja treenasin niin paljon, ettei hurja ruokavalioni näkynyt kyllä missään. Kun urheilu kiellettiin minulta kokonaan päätin aloittaa ”syömään terveellisemmin” etten nyt ihan paisu kun en saanut edes liikkua. Elämäntaparemonttini alkoi herkku-ja karkkilakolla, mutta kolmen kuukauden ja -25kilon jälkeen ruokavalioni koostui pääasiassa vihreästä teestä, kurkusta, porkkanoista ja parista lusikallisesta rasvatonta maitorahkaa. Helmikuussa 2011 jouduin ensimmäisen kerran sairaalaan kokovuorokautiselle syömishäiriöihin erikoistuneelle osastolle suoraan jonon ohi. Ensimmäisellä kerralla vietin osastolla vain noin kuukauden, jonka jälkeen lopetin hoidon itse kesken. Vahinko oli jo kuitenkin tehty, diagnoosi ”anoreksia nervosa, laihuushäiriö” annettu, ja asenne ”kukaanhan ei pakota mua paranemaan” iskoistunut päähäni yhtä päättäväisesti kun olin aikaisemmin vedet silmissä nostanut sitä isompaa kahvakuulaa.

Seuraavista parista vuodesta vietin osastolla-pääosin suljetulla akuuttipsykiatrisella, noin kolme neljäsosaa. Pakkohoidossa akuuttipsykiatrisella osastolla olin ainut syömishäiriöinen, eikä tuolla osastolla yleensä hoidettu anoreksiaa sairastavia. Minut oli siirretty sinne syömishäiriökeskuksesta, sillä olin niin mahdoton ja ahdistunut, ettei minua voitu hoitaa siellä. Hoitajat suljetulla kohtelivat minua samalla lailla kun esim. skitsofreniaa sairastavia potilaita, ja minua nöyryytettiin, alistettiin ja pumpattiin täyteen mielialalääkkeitä, jotka tekivät minusta flegmaattisen ja olostani epätodellisen. Painoni kuitenkin nousi, joten alkukesästä pääsin kotiin, ja sain jopa töitä. Viikottaiset kontrollitapaamiset jatkuivat silti.

Syksyllä 2012 kohtasin kuitenkin pohjanoteeraukseni. Tein töitä ja kävin koulussa, olin vastoin lääkärien tahtoa aloittanut käymään salilla ja söin jälleen naurettavan vähän. Olin totaalisessa burnoutissa, välttelin ja peruin kontrollitapaamisiani ja lääkärin aikoja, kunnes lopulta suostuin menemään sisätautilääkärille. Hän punnitsi minut, kertoi painoindeksini olevan juuri ja juuri 10 ja sanoi minulla olevan kaksi vaihtoehtoa. ”joko menet nyt suoraan tästä yläkertaan aikuisten kokovuorokautiselle syömishäiriöosastolle akuuttipotilaana, tai vastapäiseen taloon valitsemaan kukkia hautajaisiisi.” Alkoi viimeinen osastojaksoni, josta ensimmäiset pari viikkoa meni ihan sumussa. Tuli joulu ja uusivuosi, mutta en edes päässyt käymään kotona. Oli kuulemma ihmeellistä, että olin vielä hengissä, sillä maksa-arvojeni perusteella minun olisi pitänyt jo olla kuollut. Koko talven keräsin sairaalassa voimiani, ja maaliskuussa 2013 täytettyäni 18 painoindeksini oli vielä noin 13, mutta päätin silti lopettaa osastohoidon. Ollessani vihdoin täysi-ikäinen minua ei voitu enää ”pakottaa” hoitoon, ja halusin näyttää pystyväni paranemaan itse ilman apua.

Tämä vuosi onkin menty ylä- ja alamäkiä, mutta vihdoin voin sanoa olevani parantumaan päin. Muutin kesän alussa omaan asuntoon tänne Kallion sydämeen ja vaihdoin Kuninkaantien lukiosta, jonne en oikeastaan koskaan kotiutunut ollessani ensimmäisen kahden vuoden aikana pääasiassa sairaalassa, ja lopulta tuntien itseni todella ulkopuoliseksi) Eiran aikuislukioon. Painoni on noussut viime aikoina tasaiseen tahtiin, mikä tietty aiheuttaa paljon ristiriitaisia tunteita. Hankin uudestaan salikortin ja meinasin vetää treenaamisen jo yli, mutta onneksi kesä ja ystävät pysäyttivät kierteeni. Syy, kilpailu tai ei, miksi kirjoitan sinulle onkin, että tiedän sinun kärsineen samoista ongelmista. Suurempi vaa-an lukema ahdistaa, mutta rakastan pikkupikkuhiljaa edes hieman normalisoituvaa kroppaani koko ajan enemmän. Lisäksi teen vuorotyötä, ja (ainakin osittain) siksi ruokailuni ovat tosi retuperällä. Huomaan syömishäiriön usein sanelevan varsinkin alkupäivästä tiukasti, mitä ja milloin saan syödä, ja illalla onkin sitten sellainen nälkä ihan solutasolla että kaapit tyhjiksi vaan. Kauhea morkkis ja seuraavana päivänä sama juttu.

Tilanteeni siis vaatii tällä hetkellä kipeästi apua. Käyn säännöllisesti salilla Elixiassa, mutta olen rajoittanut aerobisen harjoittelun crosstraineriin ja kuntopyörään aktiivisia ryhmäliikuntatunteja lukuunottamatta. Haluan takaisin ne lihakset, jotka minulla joskus oli ja joista olin niin ylpeä Ruokavalioni on monipuolistunut hurjasti, mutta syömiseni on silti järkyttävän epäsäännöllistä, iltapainotteista mutta luultavasti silti liian vähäistä. Tarvitsisinkin luultavasti jonkun, jota oikeasti kunnioitan ja keneen luotan, potkimaan minua perseelle ja herättämään minussa jälleen sen itsepäisen urheilijan, joka haluaa parantua, näyttää terveeltä ja mikä tärkeintä, tuntea itsensä terveeksi!

Jos kiinnostuit tällaisesta ”projektista”, tai jostain ihme syystä haluaisit tietää minusta lisää, tässä on vielä linkki blogiini: http://rebel–yell.blogspot.fi/

Ihanaa syksyä sinulle, ja kovasti tsemppiä treeneihin 🙂

-wilma ”

Voitettuani tarinallani blogissasi järjestämäsi kilpailun oman blogini suosio kasvoi suuresti ja itsevarmuuteni kohosi. Se tunne, että valitsit juuri minun tekstini kaikista niistä sydäntäsärkevistä tarinoista valoi minuun itseluottamusta. Päätin lopettaa laihuudessa kituuttamisen ja ryhtyä toimeen-hankkia sen upean, urheilullisen, lihaksikkaan mutta silti naisellisen vartalon minkätapainen minulla joskus ennen selkäni hajoamista oli. Uskon, että samalla lailla kun kaksi ja puoli vuotta sitten monen epäonnistumisen ja pettymyksen kasautuma sai minut miltei näännyttämään itseni hengiltä, monen onnistumisen ja positiivisen tekijän samanaikaisuus sai minut taas uskomaan elämään ja itseeni.

Niin monta kun on eri syömishäiriöhin sairastuneita, niin monta on myös tapaa parantua. Ihmiset ovat kaikki erilaisia ja uniikkeja, ja sen vuoksi on mahdotonta tietää, mikä metodi auttaa ketäkin. Kuka tahansa voi sairastua, mutta avain paranemiseen lähtee omasta päätöksestä. Päätöksestä syödä. Se on alussa taistelua joka aterialla, joka suupalalla, mutta pikkuhiljaa se helpottaa. Aivojen saadessa ravintoa huomaa mitä onkaan itselle tehnyt, ja motivaatio parantua kasvaa. Itselläni blogin kautta saatu tuki oli korvaamatonta paranemisprosessini aikana, jolloin olin ajoittain todella hukassa, epävarma ja toivoton.

Aloittaessani treenaamisen kuntosaliharjoittelun parissa olin todella alipainoinen mutta minulla oli motivaatiota kuin pienessä kylässä. Näin salilla yhä enemmän lihaksikkaita, voimakkaita naisia, aloin hävetä vielä enemmän omia rimpularaajojani ja lautamaista vartaloani. Päätin että minusta tulee yksi heistä, naisellinen mutta vahva, ja saadessasi sinulta vinkkejä ruokavalioon ja treeniin noudatin niitä kuin lakia. Ennen olin pelännyt palautusjuoman kaloreita ja aamupala jäi välistä tekosyyllä että ”illalla tulee sitten kumminkin syötyä ihan sikana”, nykyään en mene treenaamaan ellei ole palkkaria mukana (tai ostan sellaisen heti treenin jälkeen) ja ilman aamupalaa kotoa lähtö ei tulisi pieneen mieleenkään. 😀 Ruokavalioni on muutenikin monipuolistunut ja olen oppinut syömään tarpeeksi säännöllisin väliajoin, minkä olen huomannut lopettaneen entiset ilta-ahmimiset. En usko että voit kuvitellakkaan kuinka suuren muutoksen ajatusmaailmaani sait pelkästään omalla esimerkilläsi ja sillä, että uskoit minuun ja siihen, että voitan anoreksian vielä fyysisestikkin.

Tällä hetkellä olen normaalipainoinen ja käyn pyrin käymään salilla 4-5krt/vko, tavoitteenani edelleen terveen naisellinen kroppa. Valehtelisin jos väittäisin ettei syömishäiriöiset ajatukset välillä yrittäisi ottaa valtaa, mutta uskon että jokainen nainen on välillä hieman epävarma kehostaan. Sanotaan, että tyytyväisyys tappaa kehityksen, mutta uskallan olla eri mieltä. Voi olla ylpeä itsestään ja saavutuksistaan samalla kun pitää tavoitteet korkealla ja mielen avoimena!

Toivon tsemppiä kaikille samoista ongelmista kärsiville, parantuminen ON mahdollista, ja oikeastaan, aika uskomattoman siistiä!

Wilman blogia pääsee seuraamaan täältä: http://www.rebel–yell.blogspot.fi 

12 touko Olkapäätreeniä ja uutta selkäliikettä kokeilemassa.

Olipas viikonloppu! JLO täytti 1 vuotta, koirat riehuivat niin että seinät tärisi ja äidit sai viettää ansaittua merkkipäivää <3 Ikävä kyllä en päässyt omaa äitiäni tapaamaan, kun on tää +300km välissä, mutta onneksi vietettiin juuri muutama päivä yhdessä.

Äiti on mulle se kaikista parhain ystävä, tuki ja turva. Ei oo asiaa mitä en vois sille kertoa ja parasta on että äitini ei ikinä ole tuominnut mun valintoja tai tekoja. Tietenkin ollaan oltu ja ollaan asioista erimieltä, mutta suurimmaksi osaksi mennään kyllä kaikessa samoilla linjoilla. Puhutaan päivittäin vähintään se tunti puhelimessa ja juorutaan kaikki läpi. Terapeuttista molempiin puoliin. 

Onnea vain muillekkin äideille. Ei ole helppo homma, vaikkakin maailman tärkein. Ilman äitejä ei olis mitään! (: 

JLO sai eilen 1v kunniaksi herkkuaterian ja neiti oli niin innoissaan, kuten kuvastakin näkyy. 

Viinasta jouduin tänään luopumaan… miten voi kolmessa päivässä kiintyä jo näin paljon? Näin koko yön unta että Viina sai jäädä meille ja me adoptoitiin se. Joelkin alkoi jo leppymään ajatukselle kahdesta koirasta ihan selkeesti 😉 

Voiko tota nassua vastustaa? Ei todellakaan! Ja oiettä miten hyväkäytöksinen ja kiltti möllikkä tuo otus onkaan. Pelkkää rakkautta <3 

JLO on nukkunut koko päivän Viinan lähdön jälkeen, samoin kuulemma Viina. Tais olla tytöillä kivaa!

Ja jottei tää blogi mee ihan koirablogiksi niin treenien pariin. 

Tänään mulla on vapaapäivä treeneistä, mutta eilen kävin vetämässä 8 km lenkin + ”puistojumppaamassa”. Puolivälissä pysähdyin tekemään n. 60punnerrusta ja 100vatsaa eri tyyleillä ja sitten jatkui juoksu taas. Ärsyttää vaan, kun tuntuu että täytyy varmaan jättää juokseminen kokonaan pois. Oon siitä jo kerran ennenkin joutunut luopumaan, sillä astun vinoon ja se taas säteilee polveeni. Koko yö meni ihan törkeissä nivelkivuissa jotka selvästikkin säteili jalanpohjasta polveen. Suurimmat osat polviongelmistahan tulee nimenomaan sieltä jalanpohjasta ja askeleesta. Kokeilen vielä jotain juuri mun jalalle suunniteltuja juoksukenkiä, ja jos ei auta niin täytyy vaan nostaa kädet ylös ja antaa olla. Isän puolelta on nimittäin paljon polviongelmia, joten en halua väkisin runnoa vastaankaan ja pahimmassa tapauksessa päätyä leikkauspöydälle, niinkuin isäni. 

Illalla käytiin Joelin kanssa CityGymillä pumppailemassa olkkiksia. 

Treeni koostui pystypunnerruksista käsipainoilla ja tangolla, vipareista tangon ja käsipainojen kanssa jokaiseen suuntaan ja kulmaan sekä myös erilaisista staattisista viparipidoista ja harjotteista,pystysoudusta leveällä ja kapealla otteella sekä takaolkapääsoudusta. Eilen keskityin painaviin painoihin ja sarjat oli pääosin 4-6×10 pituisia. 

Lopuksi kokeilin vielä minulle täysin uutta selkäliikettä!

Treenien päätteeksi kävin vielä n. 10 kertaa t-kävelyn läpi ja kikkailin askelvaihtojen kanssa. Rupee pikkuhiljaa hahmottumaan mitä siellä lavalla sitten tekee, kunhan pääsee niihin t-kävelyihin asti. 😀 

Ekana kuitenkin pitäis saada tää mimmi kisakuntoon!

Oikein mahtavaa viikkoa kaikille <3

Onko teillä muuten jotain toiveita postauksien suhteen? Aihe toiveita?

10 touko Onnellisuus höpötystä. Eläimistä ja elämästä

Se ois kello puol yks yöllä ja mä lopetin juuri duunipäivän.

Ei ole työaikoja yrittäjillä, vaan niitä tehdään niin paljon kun töitä on. Ei voi vaan jättää tekemättä ja palata asiaan vaikka maanantaina klo 8-16. Yrittäjyydessä on omat hyvät ja huonot puolet. Joskus tuntuu että on aikaa vaikka mihin ja joskus tuntuu siltä ettei ole aikaa mihinkään. Mä olen silti itse kasvanut yrittäjäperheessä ja Joelkin on yrittäjä, joten tiesin kyllä mihin ryhdyn. Ja kyllä oon aina tiennyt että musta tulee yrittäjä. En ehkä olis uskonut että vielä 20- vuotiaana, mutta kuitenkin.

Mulle tuli äsken sellanen fiilis että ihanaa kun on löytänyt itsensä. Ihanaa että mä voin vaan istua kotona keittiön ääressä perjantai iltana ja olla onnellinen. Mun ei tarvitse olla crazybailaamassa tai tehdä jotain IHMEELLISTÄ tunteakseni onnea.

En tarkoita sitä että mun mielestä bailaus tarkoittaisi jotain tuuliajolla olemista, vaan sitä että tällähetkellä MULLA on vaan niin paljon muita asioita elämässä mistä nautin ja mitä teen, että ”irtiotto” ja hauskanpito on tällähetkellä mun maailmassani eriä kuin baarit ja alkoholi. Kisadietillä se ei tietenkään ole kovin sallittuakaan, ainakaan alkoholi, mutta en usko että muutenkaan kaipaisin dokaamista tai bilettämistä. Kyllä mulla on valkkaria aina välillä raskaan päivän jälkeen ikävä, mutta ei baareja. Ainakaan tällähetkellä. Katsotaan sitten vaikka 3kk päästä tekiskö mieli vähän bailata. 😀  Hyvällä porukalla se on aina hauskaa, mutta nyt on elämässä menossa sellainen vaihe että haluan kehittää itseäni ja tehdä asioita joista oikeesti nautin.

jee #belfie 

Tänään olin aamupäivällä tekemässä haastista iltikseen ja vetämässä muutamat pt-tunnit asiakkaille. Sen jälkeen vedin omat treenit ja kipitin kotiin innoissani odottelemaan viikonloppu hoidokkia, Malvina aka Viinaa <3 Kerroinkin jo edellisessä postauksessa siitä että saan ihanan Enlganninbulldoggi neidin hoitoon viikonlopuksi. Viinan piti tulla huomenna aamulla, mutta tulikin jo tänään. Aivan älyttömän symppis ja ihana tyyppi. En palauta ikinä!

Mulla on varmaan vähintäänkin koko naaman ympäri menevä hymy kasvoilla kun makoilen näiden kahden neidin kanssa sohvalla. Kaks possua kainalossa tuhisemassa. Onnellisuus huipussaan. <3 Mä olen aina ollut niin törkee eläinihminen. Mulla on ollut varmaan kaikki maailman hamsterit, kanit,marsut, gerbiilit, hiiret, rotat,liskot,kilpikonnat,kalat, koirat,kissat,etanat(jep! kasvatin kreikasta kuljetettuja etanoita pienenä ja ne oikeesti oli mulla ainakin 3 vuotta. Sain ne lisääntymään ja ne oli hyvin onnellisia), räkättirastaita, undulaatteja….ym. Lista jatkuis vaikka kuinka. Meillä oli kotona isossa omakotitalossa oikeen eläin huone.  Pelastettiin aina kaikki ”lopetettavat” eläimet, joten niitä vähän kerääntyi….Muistan kun sain pienenä Espanjassa 20e käyttörahaa ja ostin sillä jonkun älyttömän makeen häkin mun gerbiileille. Siinä oli liukumäkiä, pyöriä ja kaikki hienoudet. Eläimet meni aina ykköseksi joka asiassa. Ja musta ihan älyttömän hienoa että mun vanhemmat on antaneet jo pienenä vastuuta ottaa eläimiä. Ne oli sitten hoidettava. (: 

Huvittavaa on että meidän ”lapsuudenkoirat” on vanhemmilla edelleenkin. Siellä ne purskuttaa. Kaikki lähemmäs 15 vuotiaita ja täysin kunnossa jokainen. Yhdelläkään oo koskaan ollut oikeen mitään ongelmia. 😀 Kahta niistä luullaan vielä edelleen pennuiksi. Tosta puuttuu yks, eli Merikarvialla on 4 pörröistä ystävääni.

Jos meillä olis isompi kämppä niin mä ottaisin varmasti pari koiraa lisää. Ja ainakin yhden kissan. Sellasen persialaisen mikä vaan piereskelis ja makais keskellä olohuonetta X asennossa.  😎  Mulla oli sellanenkin joskus. Sen nimi oli Torsti. 

Musta tulee varmaan mummona sellanen hullu eläinmummo. Palaan vähän niinkuin juurilleni ja alan taas pelastamaan kaikkia ongelma eläimiä. 😀 Muutaman hevosenkin kun vielä sais niin käy mulle! 

Perhe ja paljon eläimiä <3  

Nyt mä lähden noiden possujen kanssa nukkumaan jotta jaksan lähteä niiden kanssa aamulla lenkkeilemään (: Mä oon muuten vahvasti sitä mieltä että JLO on jotenkin synkronoitunut mun energiaan. Se on IHAN kun minä. Kova mimmi kiukuttelemaan, käskemään, hirvee ad/hd, ei pysy sekuntiakaan paikallaan, nukkuu kuitenkin mielellään, juoksee vinttikoiratkin väsyksiin ja tekee muutenkin asioita joihin ranskisten ei edes kuuluis pystyä 😀 Jokainen ranskiksen omistaja aina kattoo sen touhuja ja energiaa silmät pyöreinä. Se on vähän kuin joku leopardi virtahevon vartalossa!! 

05 touko Kesä tulee! Ei paniikkia!

Heippa!

Nyt on jo toukokuu ja se tarkoittaa sitä että kesä tekee tuloaan. Pian on jo shortsi -ja bikinikelit ja matti myöhäsille tulee paniikki kesäkunnosta. Mitä se kesäkunto sitten tarkoittaakin, se on jokaisen henkilökohtainen mielipide ja ihminen on kauneimmillaan kun se on tyytyväinen ja hyväksyy itsensä 🙂

Jos kuitenkin on sellainen olo että meni tämä kevät vähän ohi ja ei ehkä olekkaan ihan tyytyväinen tämänhetkiseen ulkomuotoonsa tai ylipäätään omaan fiilikseen tai energiatasoihin, niin mä autan siinä! Multa voi tilata juuri itselleen räätälöityjä ruoka- ja treeniohjelmia laittamalla mailia osoitteeseen fit4ever@hotmail.fi. 

Ihminen on yleensä tyytyväisempi ulkonäköönsä jo silloin kun mieli ja keho voivat hyvin ja liikkuu. Vaikka olisi kuinka hyvässä kunnossa ulkoisesti, mutta ei pidä itsestään fyysisesti huolta, on olo usein tukala ja epämieluisa. Ihminen on fyysis-psyykkis-sosiaalinen kokonaisuus, joten jos jonkin osa-alueen laiminlyö, niin se vaikuttaa kaikkeen. Pitäkää itsestänne siis monipuolisesti huolta (:

Nyt kun kesä lähestyy haluan muistuttaa siitä, ettei kukaan vaan mene ja pilaa aineenvaihduntaansa tai terveyttään olemalla vaikka syömättä, liikkumalla ylitse jaksamisensa niukalla ravinnolla, jolla saa pahimmillaan aikaan ylikunnon tai burnoutin, satuta itseään treenaamalla väärin, satuta elimistöään syömällä väärin (pussikeitot, kaikenmaailman höpöhöpö dietit) jne. Näillä esimerkeillä saa usein tuloksiksi vain uupuneen ihmisen jonka keho on kataboliassa kadottanut muutaman kilon ja syömättömyyden tuloksena pilannut aineenvaihduntansa sekä lihoo tuplamäärän takaisin heti kun ei enää jaksa elää porkkanoilla ja haluaa palata takaisin normaaliin elämään. 

Yritin tänään vähän etsiskellä itsestäni vanhoja kuvia, kun olin vielä pyöreä ja kamppailin ylipainoni kanssa. Valitettavasti on vaikea löytää hyvää ja todellista kuvaa, sillä sillon tietenkään ei hirveesti halunnut lisäillä itsestään kuvia joissa totuut tulee ilmi. 

Tällaisen kuitenkin löysin. Limppu 73 kiloa. No, sen olen oppinut ettei kiloilla ole niinkään väliä vaan sillä mistä ne koostuu. Vielä 2 vuotta sitten mielestäni 50 kg oli sopiva ”normi paino”, nykyään se on lähellä kisapainoani ja 60kg on sellainen missä viihdyn offilla. Ja kroppani on muuten 100 x kiinteämpi 60 kiloisena kuin silloin muutama vuosi sitten 50 kiloisena.   

Sillonkun mä yritin laihduttaa, ei oikeen mistään saanut apua tai tietoa asiasta. Yritin vähän googletella, mutta ei mitään kunnollista oikeestaan löytynyt. Ei ollut blogeja eikä muutenkaan minkäänlaista fitness boomia menossa. Silloinen poikaystäväni kyllä treenaili ja häneltä sainkin paljon vinkkejä ruoka-asioissa ja treeneissä. Pointti oli siis se, että on musta todella hienoa että nykyään on olemassa nää ”ärsyttävät” fitness blogit, joissa ammattilaiset jakavat vinkkejä ja apua on tarjolla. On meinaa todella vaikeaa ja VAARALLISTA itse alkaa laihduttelemaan, jos ei minkäänlaista oikeaa tietoa tai taitoa löydy. Jotta vältytään syömishäiriöiltä ja saadaan tiputettua painoa terveellisesti ja tavoiteltua omia tavotteita turvallisesti, niin pyytäkää apua ja käyttäkää hyväksenne ammattilaisten apua! Voi kunpa itsekkin olisin aikoinani voinut turvautua ammattilaisiin. Olisin välttynyt monilta ”turhilta” vuosilta, kun söin ja treenasin väärin. Vaikka toisaalta ne ovat osa sitä mitä olen nykyään.

Laihduttaminen, kehon rakennus, treenaaminen, elämäntapamuutos. Mikään ei ole helppoa, mutta helpompaa kun mukana on ammattilainen jolta saa selkeät ohjeet tavotteita varten.