Heippa!

Olen päättänyt, etten käsittele kommenttiboksissa henkilökohtaisia asioitani jatkossa. Autan mielelläni kuitenkin niin paljon kuin voin ”henkilökohtaisimmissakin” asioissa, mutta haluan tietää kenen kanssa puhun ja ketä neuvon asioissa, jotka ovat kirjoitusteni ulkopuolella. Minuun voi siis ottaa henkilökohtaisimmissa asioissa facebookissa yhteyttä tai lähettää sähköpostia fit4ever@hotmail.fi. Oletan että ihmisten moraali on sillä tasolla, että jos voi anonyymina heittää kysymyksen joka koskee minun henkilökohtaisia asioita, voit myös hyvin kysyä asiaa omalla nimelläsi ja kasvoillasi. (:

Kuitenkin kaikki mitä tänne kirjoitan on avattavissa ja käsiteltävissä laajemmin kommenttiboksissa ja vastailen mielelläni kommentteihin jotka liittyvät kirjoituksiin.

Mulle tulee kovasti kyselyjä mun implanteista. Olen ennenkin kirjoittanut niistä postauksen, mutta poistin vanhempia postauksia kun vaihdoin blogini fitfashionille, sillä ajatusmaailmani ei ollut blogini ”alkuajoilla” kovinkaan terve ja kirjoitukset saattoivat kannustaa nuoria huonoon suuntaan. (En syönyt tarpeeksi ja liikuin aivan liikaa).

Itselläni fitneksellä ja implanttien ottamisella ei ole ollut mitään tekemistä toistensa kanssa. Bikinifitneksessä pärjää ilman implantteja (hyvä ja fresh esimerkki Janni Hussi) ja kehon korjailua urheilun vuoksi kannattaa harkita. Leikkauksissa on aina omat riskinsä ja esimerkiksi nukuttaminen ja nukutusaineet rasittavat ja vaikuttavat kehossamme yllättävän pitkään.

En kuitenkaan väitä, etteikö olisi hyvä juttu bikinifiness harrastukseni kannalta että implantit löytyvät, mutta palataampas ajassa hieman taaksepäin ja käydään pikaisesti läpi niiden löytymisen todelliset syyt.

Suvussamme on hyvin vahva ”rintageeni”, joten luonnostaan hyvä rintavarustus löytyy.Tai siis löytyi. Nuorena rintani kehittyivät hyvin nopeasti, jolloin iho meni pahasti rikki ja muistan miten muut tytöt juoruilivat minun käyttävän täytteitä rintaliiveissä. Onhan niitä sukkia ja joulupallokoristeita paidan alle tungettu lapsena, mutta nopeasti ne omatkin sinne tupsahti.  :mrgreen: Tietenkin se, että olin lievän ylipainon puolella vaikutti myös rintavuuteen. 

106581890

98131560

 

Vaikea löytää tuolta ajoilta kuvia, kun melkein jokaisessa on joku pallo tai rasti rintojen kohdalla… :D Mutta kuitenkin, tuolloin tais olla rintavarustus D:n paikkeilla, eli muutaman kupin isommat kuin nykyään. 

Sitten alkoi se mun surullisen kuuluisa laihtuminen ja kuten moni tietää, niin se tapahtui alkuun hyvin hienosti, fiksusti ja terveellisesti, mutta kun hoksasin sen että mitä vähemmän syön, sitä nopeammin laihdun, niin siinä lähti myös rinnatkin hyvin nopeasti.

37371_400893370793_8355387_n

 

Voitte kuvitella mitä rinnalle tapahtuu kun D kupista lähtee kaikki rasvat ja jäljelle jää iho. Ja harmi kyllä, niinkuin aluksi kerroin, teininä rintani kasvoivat niin nopeasti ettei iho pysynyt perässä ja oli sen verran mennyt rikki ja venynyt, ettei iho rinnoissa palautunut niin kuin kaikki muu iho vartalossani.

 Äitini onneksi ymmärsi että ei ole kivaa olla 18 vuotias ja sellaisten tyhjien pussien kanssa ja lupasi maksaa minulle korjausleikkauksen. Emme etsineet hinnan perässä klinikoita, vaan turvallisuuden. Sairaala Siluetti vaikutti silloin varvimmalta vaihtoehdolta. Nyt kun tiedän klinikoista enemmän, en ehkä valitsisi Siluettia törkeän korkean hintaluokan suhteen, mutta palvelu, siisteys ja kaikki olivat kyllä loppujenlopuksi sen arvoista. Kaikki meni todella hienosti ja olo oli tuvallinen.

Mulle tehtiin muodonkorjaus ja laitettiin 1,8 desin implantti rintalihaksen alle. Kirurgi olisi halunnut laittaa mulle vähintään 3 desiä sillä tilaa oli oman rinnan jäljiltä,mutta en itse nuoresta iästä huolimatta halunnut niin suuria. Halusin että tulos olisi mahdollisimman luonnollinen.  Sitäpaitsi viihdyin todella paljon ”sirona” ja pienirintaisena, enkä olisi mennyt leikkaukseen ellei ne riippuvat nahkapalat olisivat vaikuttaneet itsetuntooni niin runsaasti. Niin hirveiltä ne näytti, etten uskaltanut vaihtaa yleisissä pukuhuoneissa vaatteita tai käydä tyttöjen saunailloissa. Minkäänlaista kontaktia miesten kanssa en voinut kuvitellakkaan…Näin painajaisia siitä, että joku näki rintani.

Tiedän että maailmassa on paljon pahempiakin asioita, mutta siitä huolimatta elän tätä elämää itselleni ja jos minulla on mahdollisuus korjata yksi stressi ja negatiivinen asia pois omasta elämästäni, niin olen sen verran armollinen itselleni että sen minä teen. Olen hyvin kiitollinen äidilleni ymmärryksestä ja luottamuksesta sitä kohtaan, ettei halu leikkaukseen niin nuorena ollut pelkän ”bimboilun” vuoksi, vaan minulta löytyi minulle tärkeä ja painava syy haluta leikkaukseen.

Nyt se on tehty ja lopputulos on todella hyvä. Harvemmin kukaan edes tietää että mulla on implantit eikä sitä tarvitse enää sen enempää miettiä.

Leikkauksen jälkeiset kivut olivat uskomattomat. Uskon että rintalihaksen alle laitetut ovat hyvin paljon kivuliaampia leikkauksian kuin päälle asetetut. Mikään ei nimittäin ole kamalampaa kuin lihassärky. Lisäksi muodonkorjaus ja ”ihon poisto” toivat lisäkipuja toipumiseen. Sängystä ei noustu ilman apua ja olo oli hyvin epätoivoinen. Siinä oltiin 2viikkoa sellainen panssariliivi päällä ja kaikenkukkuraksi kiristävä ”rintapanta” päällä, jolloin hengitys onnistui pelkästään pintahengityksenä. Jokainen pienikin tärähdys tai liike sattui niin että teki mieli vain vetää taju kankaalle ja herätä kun on parantunut. Kamalimmat 2 viikkoa ikinä. 

Implanttien otossa kannattaa miettiä ensinnäkin paikkaa. Leikkaukseen liittyy aina riskejä. Kyselkää kokemuksista, kyselkää kirurgeilta, käykää eri konsultaatioissa ja kuulostelkaa myös itseänne sen suhteen, onko leikkaus ajankohtainen vai ei. Loppujenlopuksi muistakaa se, että kyse on teidän kehostanne, ei kenenkään muun. Mielipiteitä tekoon kyllä löytyy ja niitä saa varmasti kysymättäkin, mutta kukaan muu ei tule kantamaan kehossaan sinun valintaasi implanttien otosta kuin te, joten silloin se ei ole kenenkään muun päätettävissä eikä kenenkään muun asia. (:

10349579_1435126176745553_256222549_n

 

 

 


Heippa!

Tänään on ollut kiva päivä ja vihdoinkin dietti alkaa edistymään sen verran, että into kasvaa projektia kohtaan. Ekat viikot on vähän turhauttavia, kun paino ei hirveesti laske eikä selkeitä muutoksia oo vielä kovinkaan paljon nähtävillä. Nyt rupee onneks pikkuhiljaa näkymään jotain pilkettä tuloksistakin!

10366313_642675099154071_2289007987038468607_n

 

Ilmat on olleet ihan törkeen ihania aamulenkkejä ajatellen! Tosin kuumuus vaikuttaa jaksamiseen huomattavasti. Enää ei ihan niin kevyesti spurttaillakkaan 6-7 kilometriä ja siihen perään tehdä puistojumppailuja. Vedin tänään töölönlahden sillan askelkyykyillä about 6km lenkin perään. Askelia oli mun laskujen mukaan tasan 120 ja kyllä piti lopussa aina 10 askeleen välein pysähtyä vähän ottamaan kaiteista tukea. Sen verran porotti aurinko suoraan niskaan että vei kaikki mehut tästä tytöstä! Selvisin kuitenkin kunnialla loppuun asti. :D

10413938_692691337451252_1973824766_n

Eipä silti oo valittamista! Mielummin tolla säällä kuin räntäsateella tai pakkasella pimeydessä  8-) Aamutreenien jälkeen kruisailtiin espalle syömään ja paistattelemaan päivää kavereiden kanssa. Muut veti sipsejä ja siideriä, mulla perus purkkisafkat ja pepsimaxia. Mä en silti ikinä oo tykännyt siideristä enkä sipseistäkään, joten ei haitannut pätkääkään. Valkkari ja karkit on taas sellanen mikä saa veden kielelle ja kateuden poikasta esiin jos joku niitä vetelee mun naaman edessä. :D 

1798574_10152134306880794_4589267804832689979_n 10296949_299191320257043_694533971_n

 

Espalle keräänty kööriä hehkuttamaan illan bileitä ja puhelimet soi 5minuutin välein kun jengi halus tietää missä biletetään tänään. Olen tylsä, mutta itse en tietenkään bileisiin ehdi mukaan, sillä on treenit hoidettavana, mutta pakko sanoa että jollain sairaalla tavalla mulla oli oikein hauskat treenit (lähes yksin) salilla. Musta oli jotenkin hauskaa fiilistellä ajatuksella että muut lähti dokaamaan ja mä bodaamaan. :D  Vaikka olkapäätreeni ei ollutkaan maailman parhain tänään ja kunnon pumppia en saanut aikaseksi vaikka 1,5 h niitäkin väänsin, niin mun HIIT treeni oli sitäkin hullumpi ja herranjestas sitä hien määrää….  :mrgreen:

10387933_1451728828400151_11522575_n

 

Oli siistiä olla melkein yksin salilla ja treenailla ihan raivolla ;D . Riehuin ihan kunnolla ja laitoin aivan ränttäliksi. Oli niin hauskaa! Ehkä mä oon jotenkin pimee päästäni, mutta eiks niin sanota että hulluilla on halvat huvit :D

Nyt mä ajattelin tehdä vielä vähän töitä, lenkittää JLOn ja mennä nukkumaan. Aamulla on taas uus treenipäivä ja ollaan kavereiden kanssa sovittu että mennään korkeasaareen ja minigolfaamaan. Eli kaikenlaista taas olis touhua ja tekemistä edessä. (: 


Heippa!

Jes, kerrankin fyysiset duunit on pulkassa jo tähän aikaan! Kävin vielä lenkittämässä JLON töiden päätteeksi, mutta noilla helteillä tota bullaa ei kauheesti lenkitellä, vaikka energiaa riittäisikin. Pari kilsaa ja se on siinä.

Oltiin duunien ja treenien jälkeen sovittu muutaman kuvaajan ja toisen upean ferrari 360 spiderin kanssa ferrari treffit. Koko ilta meni kuvaillessa autoja. Jäbät olivat tietenkin aivan haltioissaan ja oli ihanaa katsella niiden intoa autojen parissa.

10373765_10152129980500794_3887647812579713275_n

 

Sitte alko se perus huutelu. Joku tyyppi käveli Joelin ja Villen ohi kun jäbät kuvaili autoja ja huusi ” eiks teil vittu oo mitään muuta tekemistä!!!”. Kun Ville kysyi ystävällisesti että anteeksi? Niin mies tokaisi että ”no vittu ajattelin vissii vahingos ääneen!”. 

Siis mitä hemmettiä ihan oikeesti, mikä ihmisiä vaivaa? Ihan tuntemattomille alkaa huutelemaan tollasta, kun et tiedä heistä mitään?  Joel ja Ville ovat molemmat todella harvinaisen jalat maassa tyyppejä ja törkeen kovia tekemään töitä. Molemmat yrittäjiä ja ansainneet joka hetken autojensa kanssa. Hitto että laittaa kiehumaan tollanen käytös. Mistään saavutuksista ei saisi nauttia tai iloita täällä ilman että saa heti leiman otsaan. Huhujaa…

Joelkaan ei ole ikinä penniäkään keltään saanut, joten jos noin vituttaa niin tekis itse perässä ja seurais niitä unelmiaan pienestä asti luovuttamatta niin ei tarvitse huudella muille… 

10322473_10152131328675794_1532012813612199992_n

 

10372549_10152130020995794_3068421312757658718_n

 

No , se siitä. Oli myös todella paljon ystävällisiä ja ihania ihmisiä jotka tulivat kehumaan autoja ja päivä oli muutamaa idioottia lukuunottamatta todella onnistunut ja hauska! 

Tänään mulla oli Iltalehteen kuvaukset IFBB PRO Sara Backin kanssa. Huh se mimmi on upea ja vielä todella ihana ihminen!! On todella ansainnut PRO korttinsa.  Oli ilo tutustua häneen! (: 

10402850_642500189171562_309803946922769618_n

 

Iltalehden artikkeli julkaistaan kai ensiviikolla ja siinä on muitakin bikinifitness kisaajia mukana. 

Laitanpa muuten tännekkin myynti ilmoituksen tästä kaunottaresta, jos jotain kiinnostaa tai tietää jonkun joka etsii omaa asuntoa! Siitä lähtien kun muutettiin nykyiseen asuntoon niin tämä upea asunto on ollut tyhjillä ja nyt olis mahdollista ostaa itselleen. Luksusta etsivälle läpitalon asunto, kahdella partsilla merinäköaloin Helsingin kauneimmalla aurinkorannalla. 
Kuvat ja lisää tietoa asunnosta täältä.

 

 


Heippa!

Jotkut pidempään mun blogia lukeneet ehkä tietääkin musta sen, että olen puoliksi kreikkalainen ja ennen kuin tapasin Joelin vietin joka kesä aikaa kreikassa. Nyt siitä on kulunut 2- vuotta kun oon viimeksi käynyt kreikassa ja ikävä on sydäntä särkevän kova.

Mä oon tosi nuoresta matkustanut jo ekan kerran yksin kreikkaan ja asustellut siellä. Hankkinut työn, paikan asua ja kavereihin siellä on tutustuttu jo vuosien varrella. Rhodoksellakin taidan tuntea…kaikki. Se on loppujenlopuksi niin pieni paikka, että kun siellä viettää koko kesän niin varmasti ehtii tutustua kaupungissa asuviin. 

Muistan kun ekan kerran menin kreikkaan sen ikäisenä että ymmärsin jo hieman sieluani. Mä oikeesti jopa vähän järkytyin siitä miten voimakkaasti koin tulleeni kotiin. Taisin silloin olla vielä ala-asteella. Sen verran lujaa se iski että 2-viikon loman jälkeen makasin pimeässä huoneessa verhot kiinni 2 viikkoa. 

Oon tiennyt jo hyvin pienestä asti etten sovi tänne. Olen hyvin suorasanainen ollut aina, arvostan rehellisyyttä – oli se sitten hyvässä tai pahassa ja mua kiehtoo ihmiset joissa on luonnetta ja munaa sanoa mielipiteensä ja olla omia itsejään. Ihmiset joiden kanssa mulla tulee ongelmia on niitä ”joo, mäkin oon sitämieltä” tyyppejä, joissa ei ole omaa makua, hajua tai väriä. Valitettavasti Suomessa se on se, mitä sun PITÄÄ olla, jotta sut hyväksytään ja sä oot kiva tyyppi. Helppo tyyppi on kiva.

Mulle sanotaan usein kun innostun jostain asiasta ”hei älä puhu niin lujaa, rauhotu, hengitä” yms muita oikeesti helvetin ärsyttäviä juttuja. Unohdan aina välillä ettei täällä saa näyttää minkäänlaista luonnetta. Mulla on kova ääni, kun innostun mun kädet heiluu ja näytän tunteeni hyvin selkeästi. Suomessa ne kaikki täytyy kuitenkin piilottaa ja se on hyvin hyvin turhauttavaa. Tuntuu kuin osa musta olis kokoajan narun päässä ja heti jos se osa mua näyttää vähän elonmerkkejä, niin vedetään narusta ja torutaan. Vähän kun koiraa joka innostuu lähtee vetämään liian lujaa. Mä luulen että yks syy miksi sovin tähän fitness elämään on se , että saan purkaa energiaani edes johonkin täysillä. Tuntuu ettei täällä oikeen esiinny minkäänlaista intohimoa tai tunteita mitään kohtaan. Paitsi kännissä. Sitten ihmetellään miksi Suomi on yksi väkivaltaisimpia maita. Onko ihme kun ihmisten tunteen sullotaan, sillä niitä ei saa näyttää? 

Kreikassa mä olen aina porukan hiljaisin, täällä tunnun olevan äänekkäin. Onneksi on kuitenkin oma perhe, joka onkin sitten ihan saakelin äänekäs, täynnä mielipiteitä, tunteita ja luonnetta.  :mrgreen: On mulla silti ystäviäkin, jotka tietää mikä mä olen ja hyväksyvät mut juurikin sellaisena. Mä huudan kun innostun ja mulla on hyvin vahvoja mielipiteitä. 

Suomessa mulla on aina ollut vähän sellainen yksinäinen susi status. Tai olen sellaisen jopa varmaan rakentanut itselleni. Mulla on muutama todella todella hyvä ystävä ja perhe jotka tietää musta kaiken, joille kerron kaiken ja ne merkitsee mulle kaikkea. Sitten on paljon kavereita ja tuttuja, jotka ei oikeestaan tiedä musta mitään. Mä en oo ikinä ollut mikään ”porukka” hengari. Mä oon aina tykännyt Suomessa olla sen yhden-kahden ystävän kanssa ja se on riittänyt mulle. Muistan jo pienenä ihmetelleeni, miksei mua kiinnosta edes tutustua hirveesti ihmisiin. Halusin vaan olla niiden muutaman hyvän ystäväni kanssa ja se riitti mulle. Niille mä omistaudun sitten todella lujaa ja odotan niiltä samaa. Ehkä se on just sitä, että on todella vaikeeta löytää täältä ihmisiä jotka ymmärtää että mä olen sielultani hyvin hyvin erilainen kuin moni täällä. Kreikassa mulla on taas aina kymmeniä ihmisiä ympärillä ja todella vapautunut olo. Kai se on jonkinlaista soulmate- yhteyttä, jota on täällä hyvin vaikea löytää. 

Täälläkin on kuitenkin paljon törkeen ihania ihmisiä ja varmasti hirveesti sellaisia yksilöitä joiden kanssa tulisin todella hyvin juttuun. Tuntuu vaan että ”livenä” niitä on vaikea löytää. Oon myös hyvin pelokas ihmisten suhteen, sillä oon niin monesti saanut pettyä. Oon myös tottunut siihen että olen tuntenut kaikki mun läheisimmät ihan vaippaikäsistä asti, ne tietää musta kaiken ja mä niistä, mitään ylimääräistä esitystä ei tarvita. On siis hyvin vaikea alkaa tutustumaan ihmisiin, kun ei tosiaankaan tiedä niistä mitään, eikä ole tottunut sellaiseen. Ei ole kasvanut niiden kanssa, niinkuin kaikkien muiden läheisteni kanssa. Oon huomannut että suuremmista kaupungeista tulevat tutustuvat ihmisiin paljon helpommin, kuin me jotka ollaan pienestä kylästä jossa on oltu eskarista asti samojen ihmisten kanssa ja totuttu todellakin siihen, että sä oot aina ollut sun ympärillä olevien ihmisten kanssa ja kasvanut niiden kanssa. Esimerkiksi parhain ystäväni Päivi on ollut mun kanssa teinistä asti lähes päivittäin. Nyt ”aikuisina” on tullut pidempiä taukoja yhteydenpidossa, mutta kaikki jatkuu kuitenkin aina siitä mihin jäätiin eikä meidän välillä mikään muutu. Ollaan tehty yhdessä vaikka ja mitä, matkusteltu ja asuttu vaikka missä. Siinä tulee koettua sellaista ystävyyttä, että sellaista on enää vaikea rakentaa muiden kanssa. 

Tänään mulle tuli niin kauhea ikävä kreikkaa. Kuuntelin kreikkalaista musiikkia ja imin sitä sieluuni. Ne rytmit, tunteet. Kulttuuri. Haistoin kreikan. Ne illat ja päivät täynnä tunnetta, ei tarvi pitää mitään sisällään. Saa tanssia aamuun asti ja selittää niin kiihkeästi asioita että vaikka lasit kaatuu pöydiltä niin ketään ei haittaa. Pakko päästä. Mä en tuu koskaan sopimaan tänne teknomusiikin pariin heilumaan kuin robootti ja vain hillittynä suolakurkkuna suorittamaan tätä elämää. Harmi vain, että enää ei olekkaan niin yksinkertaista se lähteminen. On oma firma, vastuussa itse kaikesta. On kämppä, on koira. Kyllä välillä tulee sellainen olo että olis kiva vaan lähteä ja ELÄÄ. 

Onnekseni Joel on myös hyvin ”ulkomaalainen” sielunmaailmaltaan. Tai siis, Joelistahan ei tiedetä mitä verta hän todellisuudessa kantaa, sillä Joelin isän vanhemmat eivät ole tiedossa. Me molemmat halutaan ulkomaille asumaan ja vielä jonain päivänä lähdetään täältä. <3

217783_10150149342385794_1448654_n

 


Heippa!

Anteeksi hiljaisuus! Mulla tosiaan hajos työkone ja sain sen tänään vasta iltapäivästä huollosta. Nyt on tämä päivä purkissa fyysisten ohjausten ja omien treenien osalta, joten pääsin vihdoin vähän tännekkin katselemaan meininkiä.

Dietti on edennyt kivasti. Paino ei oo mitenkään vielä suuria summia tippunut, mutta kiristystä ja ”muotojen esiin tulemista” (jos noin sen voi sanoa) on havaittavissa.

10325290_10152124148855794_7436099916351651864_n

 

Julkaisin viimeviikolla ihanasta Wilmasta kuvan ennen- ja jälkeen syömishäiriön. Wilma taistelee yhä syömishäiriötä vastaan, mutta on jo voiton puolella ja hengenvaaraa ei enää ole.

Tutustuin Wilmaan blogini tarinakilpailun avulla noin puoli vuotta sitten.Päätin tehdä Wilmalle treeniohjelman. Treeniohjelma anorektikolle?!  Juuri niin. Itse olen sairastanut anoreksian, joka parantumisprosessin aikana kehittyi bulimiaksi. Miksi se kehittyi bulimiaksi? No juuri siksi, että painon nousu ahdisti aivan mielettömästi. Mikä siihen auttoi? Liikunta ja terveellinen ruokavalio tukemaan tavotteitani.

Kukaan ei voi ymmärtää sitä ennen kuin sen kokee, ettei ihmistä jonka pahin pelko on lihoaminen, voi laittaa neljän seinän sisälle ja sanoa että ”noniin, otetaanpas nyt 10 kiloa painoa lisää!”. Never gonna happen. Anorektikko kuolee mielummin kuin lihoaa.  Sen vuoksi on löydettävä toimiva ratkaisu sille, ettei ihmisen tarvitse pelätä painonnousua. Ensiksi on tietenkin pakko olla halua parantua, mutta sen jälkeen kun parantumiseen on sitouduttu ja se lähtee itsestään, voidaan ahdistusta ja pelkoa lihoamisesta keventää treeniohjelmalla, joka tukee kauniin kehon rakentamista. Siihen tietenkin suurin työkalu jopa ennen treeniä on ruoka. Wilman lupasi minulle, että hän syö jos saa ohjelman ja tiesi itsekkin, ettei tee ohjelmalla mitään jos ei anna keholleen ravintoa.

Minkäänlaista aerobista ei ohjelmaan laitettu,  vaan ohjelma joka tukee massan kasvua ja painon nousua ! Tässä ennen-ja jälkeen kuvia Vilmasta:

10359482_10203881032845047_2096407376_o 10364640_10203881032325034_751685809_n 10342575_10203881032045027_395239833_n

 

Olen niin ylpeä tästä tytöstä, etten voi tarpeeksi sitä hehkuttaa. <3

Tässä Wilman tarina hänen omin sanoin:

”Lindalle,

 

Hei Linda, Olen seurannut blogiasi jo pitkään, suurella kunnioituksella ja ihailulla. Olen usein suunnitellut kommentoivani, mutta nähdessäni tämän postauksen ajattelin jakaa sinulle oman tarinani. Toivon, että lukisit sen, ja ottaisit minuun yhteyttä edes jollakin tavoin. Tarinasi on monilta osin samanlainen kuin omani, ja todella tarvitsisin viisaamman neuvoa ja ohjausta.

 

Tarinani alkoi, kun em-mestari-seitsenottelija-äidin ja sm-jenkkifutari-isän esikoinen menetti sydämensä urheilulle jo pikkulapsena. Äitiäni ei koskaan ollut tuettu hänen urheilu-urallaan, joten hän halusi, että saisin kaiken mahdollisen tuen ja valmiudet menestyä-jotain mitä hänelle ei ollut nuorena annettu. Hän vältteli parhaansa mukaan luomasta menestyspaineita, mutta pienelle, pitkälle ja urheilulliselle tytölle, jonka äiti oli kotimaisessa yleisurheilumaailmassa tuohon aikaan jonkin sortin ”julkkis”, niitä kasaantui silti. Pärjäsinkin hyvin, mutta ja ala-asteella, 11-vuotiaana vanhempieni vaikean ja väkivaltaisen eron jälkeen muutettuani Espoonlahteen äitini ja kahden pikkuveljeni kanssa olin todella yksin ja hukassa. Vanhat kaverit ja harrastus olivat jääneet vanhalle paikkakunnalle ja isä muuttanut Kiinaan työnsä perässä (hän kävi Suomessa noin viisi kertaa vuodessa). Äiti oli töissä yömyöhään, ja resursseja kuljettamiseeni ja kisarumbaan ei vain enää ollut. Olen luonteeltani pahemman luokan perfektionisti, joten kavereiden ja mielekkään urheiluharrastuksen puuttuessa suuntasin kaiken kontrollini kouluun. Keskiarvoni oli viidennellä luokalla 9,8, vanhempani olivat ylpeitä, mutta itse olin todella masentunut.

 

Kaikki muuttui, kun vuotta nuorempi pikkuveljeni aloitti koripallon Espoo Basket Teamissa, joka harjoitteli pääasiassa lähihallilla ja -kouluilla. Olin äitini kanssa hakemassa häntä eräänä iltana treeneistä, kun eräs seuran valmentajista bongasi pitkän ja urheilullisen tytön pelleilemästä pallon kanssa kentän laidalla-minut. Hän suostutteli minut kokeilemaan omanikäisteni tyttöjen harjoituksiin, ja se oli menoa.

 

Seuraavat vuodet elin ja hengitin koripalloa. Joukkueestani tuli perheeni, ja sain ison kasan hyviä ystäviä, joita minulla oli ollut aikaisemmin vain kourallinen. Pärjäsin hyvin, ja muutamasta loukkaantumisesta huolimatta (esim. polven murtuma kahdesta kohtaa) pääsin aina takasin jaloilleni. Vaikka ennustepituuteni oli yli 180, jäin (todennäköisesti liiasta salitreenistä liian aikaisin) vain 172-senttiseksi, joka ei tietenkään ole lyhyt naiseksi, mutta koripallossa vain takamiehen luokkaa. Itse pelasin kuitenkin power forwardina tai jopa sentterinä, eli käytännössä painin korin alla 10 senttiä pidempiä tyttöjä vastaan. Niimpä roolikseni joukkueessamme tulikin ”se puntti”, pyrkiessäni korvaamaan puuttuvan pituuteni voimalla. Voin kai sanoa onnistuneeni, sillä lyhyydestäni huolimatta olin mukana jopa maajoukkuetoiminnassa. Ollessani 15-vuotias, joukkueemme sai uuden valmentajan. Kyseinen valmentaja muun muassa teetti meillä ruokapäiväkirjoja ja laati ravitsemusohjelmia ja -suosituksia vailla minkäänlaista koulutusta, sekä valitsi joukkueesta omat ”suosikkinsa”, jotka olivat oikeastaan pelaajia vailla omaa mielipidettä ja rohkeutta nousta kyseisen valmentajan välillä aivan absurdeja toimia vastaan. Itse olen aina ollut todella sosiaalinen ja ”vahva” persoona, joka ei paljoa purematta niele. Lisäksi äitini fysioterapeuttina puuttui samanlaisella (selvästi peritytyneellä) kärkkäydellä valmentajan toimintaan, jonka tuloksena minusta tuli hänen silmätikkunsa. Kesäharjoittelukauden 2010 tullessa valmentaja ilmoitti, että en olisi tervettullut hänen kesätreenikokoonpanoonsa. Perusteluiksi hän sanoi olevani ”vääräntyylinen pelaaja Hänen joukkueeseensa”.

 

Tuntui kun elämältäni olisi jälleen viety pohja. Kuitenkin tiedon levitessä 3 vuotta vanhempien, A-ikäisten tyttöjen valmentaja tuli puhumaan minulle, aikomuksenaan suostutella minut joukkueensa try-outtiin. Hänen (kuten melko lailla kaikkien muidenkin) mielestä valmentajani toiminta oli aivan päätöntä, ja ”olisi typerintä ikinä antaa kaltaiseni pelaajan vahvistaa vastapuolen joukkuetta”. En todellakaan ollut varma menestymisestäni, mutta päättelin, ettei minulla ole mitään menetettävää, ja osallistuin. Kuullessani, että olin päässyt joukkueeseen, olin pelonsekaisen riemuissani. Nämä tytöt olivat itseäni 2-3 vuotta vanhempia ja todella menivät eivätkä meinanneet. Lisäksi olin ns. ”isoksi pelaajaksi” heidän joukossaan auttamattomasti liian pieni, joten pieneksi ”lisähaasteekseni” tuli ottaa haltuun aivan uusi pelipaikka, heittävä takamies. Kesä 2010 oli kuitenkin elämäni paras kesä tähän mennessä. Treenasin 10 kertaa 3h/vko, plus viikonloppuisin kahdet omatoimiset harjoitukset, joten kunto tosiaan kasvoi, ja samalla myös itsetunto.

 

Kuitenkin syksyllä, onnistuneen Delfin-basket-turnauksen jälkeen ennen sm-karsintoja, valmentajani pyysi minut puheilleen. Hän oli käynyt keskustelua vanhan valmentajani kanssa, joka ”oli muuttanut asennettaan tms” ja halusikin minut takaisin joukkueeseensa. Sovimme, että koska olin kumminkin vielä niin nuori, en vanhempien sarjassa saisi välttämättä niin paljon onnistumisia ja vastuuta kuin omanikäisissäni, että menisin kokeilemaan takaisin vanhaan joukkueeseeni. Jos valmentajan asenne ei muuttuisi, olisin aina tervettullut takaisin A-ikäisiin.

 

Mennessäni takaisin koko homma olikin kääntynyt päälaelleen. Yhtäkkiä minusta oli tullut pelaaja, joka ”kyllä jaksaa vielä yhden erän” ja ”katsokaa nyt kun Wilma näyttää miten tämä pitäisi tehdä”, ja paras osuus, ”joo laita vaan lisää rautaa tankoon ja ota se isompi kahvakuula.” Olin hämilläni, mutta samalla ylpeä uudesta roolistani, ja omistauduinkin siihen täysillä. Halusin täyttää minuun luodut odotukset. Marraskuussa 2010 selkäni alkoi kipeytyä. Äitini huolestui, sillä häneltä oli noin viisi vuotta sitten leikattu selästä välilevynpullistuma. Itse kuitenkin ajattelin kivun ”lähtevän sillä millä tulikin”, lisäsin selkätuen ja kipulääkkeet treenivarustukseeni ja jatkoin naama irvessä.

 

Eräiden, melko fyysisten treenien jälkeen sitten pamahti. Ottaessani kenkiä pois harjoitusten jälkeen, koko vasemmasta jalastani katosi tunto, ja levisin naamalleni salin lattialle. Tunsin vain sietämätöntä kipua selässäni ja vasemman jalan päkiässä. Äitini tuli hakemaan minua ja ajoi minut suoraan Lastenklinikalle, jossa minut otettiin päivystyksen kautta suoraan sisäälle. Vietin somaattisella osastolla viikon. Vahvasta ääkityksestä huolimatta kipu oli jotain sanoinkuvaamatonta. Itkin ja oksensin sappinesteenikin pihalle, joten käteeni jouduttiin asentamaan tippa, jonka kautta sain lääkkeeni sekä nestettä, jotten kuivuisi kasaan. Monen magneettikuvauksen ja röntgenin jälkeen diagnoosi oli sielvillä: tuore välilevynpullistuma L5:sessa, sekä kolme ylintä ja alinta selkärangan nikamaa pahasti tulehtuneet ja täynnä nestettä. Syyksi lääkäri päätteli treenitaustani kuullessaan puhtaasti pelkän ylirasituksen. Hän myös totesi että ”koripalloiluni taisivat olla aika lailla tässä”, ja määräsi 3kk ihan totaalilepoa ”näin alkuun”, jonka jälkeen voisi tilanteen mukaan alkaa hieman kartoittamaan kuntoutumista. Hän ei halunnut ainakaan vielä leikata selkääni, sillä kyseiseisestä ”ex-40v huoppu-urheilijoiden vaivasta” kärsiväksi olin todella nuori.

 

Olin tuohon hetkeen asti ollut aina ”se, joka syö kaikki muut pöydän alle”. Painoindeksini oli noin 21.5, ja treenasin niin paljon, ettei hurja ruokavalioni näkynyt kyllä missään. Kun urheilu kiellettiin minulta kokonaan päätin aloittaa ”syömään terveellisemmin” etten nyt ihan paisu kun en saanut edes liikkua. Elämäntaparemonttini alkoi herkku-ja karkkilakolla, mutta kolmen kuukauden ja -25kilon jälkeen ruokavalioni koostui pääasiassa vihreästä teestä, kurkusta, porkkanoista ja parista lusikallisesta rasvatonta maitorahkaa. Helmikuussa 2011 jouduin ensimmäisen kerran sairaalaan kokovuorokautiselle syömishäiriöihin erikoistuneelle osastolle suoraan jonon ohi. Ensimmäisellä kerralla vietin osastolla vain noin kuukauden, jonka jälkeen lopetin hoidon itse kesken. Vahinko oli jo kuitenkin tehty, diagnoosi ”anoreksia nervosa, laihuushäiriö” annettu, ja asenne ”kukaanhan ei pakota mua paranemaan” iskoistunut päähäni yhtä päättäväisesti kun olin aikaisemmin vedet silmissä nostanut sitä isompaa kahvakuulaa.

 

Seuraavista parista vuodesta vietin osastolla-pääosin suljetulla akuuttipsykiatrisella, noin kolme neljäsosaa. Pakkohoidossa akuuttipsykiatrisella osastolla olin ainut syömishäiriöinen, eikä tuolla osastolla yleensä hoidettu anoreksiaa sairastavia. Minut oli siirretty sinne syömishäiriökeskuksesta, sillä olin niin mahdoton ja ahdistunut, ettei minua voitu hoitaa siellä. Hoitajat suljetulla kohtelivat minua samalla lailla kun esim. skitsofreniaa sairastavia potilaita, ja minua nöyryytettiin, alistettiin ja pumpattiin täyteen mielialalääkkeitä, jotka tekivät minusta flegmaattisen ja olostani epätodellisen. Painoni kuitenkin nousi, joten alkukesästä pääsin kotiin, ja sain jopa töitä. Viikottaiset kontrollitapaamiset jatkuivat silti.

 

Syksyllä 2012 kohtasin kuitenkin pohjanoteeraukseni. Tein töitä ja kävin koulussa, olin vastoin lääkärien tahtoa aloittanut käymään salilla ja söin jälleen naurettavan vähän. Olin totaalisessa burnoutissa, välttelin ja peruin kontrollitapaamisiani ja lääkärin aikoja, kunnes lopulta suostuin menemään sisätautilääkärille. Hän punnitsi minut, kertoi painoindeksini olevan juuri ja juuri 10 ja sanoi minulla olevan kaksi vaihtoehtoa. ”joko menet nyt suoraan tästä yläkertaan aikuisten kokovuorokautiselle syömishäiriöosastolle akuuttipotilaana, tai vastapäiseen taloon valitsemaan kukkia hautajaisiisi.” Alkoi viimeinen osastojaksoni, josta ensimmäiset pari viikkoa meni ihan sumussa. Tuli joulu ja uusivuosi, mutta en edes päässyt käymään kotona. Oli kuulemma ihmeellistä, että olin vielä hengissä, sillä maksa-arvojeni perusteella minun olisi pitänyt jo olla kuollut. Koko talven keräsin sairaalassa voimiani, ja maaliskuussa 2013 täytettyäni 18 painoindeksini oli vielä noin 13, mutta päätin silti lopettaa osastohoidon. Ollessani vihdoin täysi-ikäinen minua ei voitu enää ”pakottaa” hoitoon, ja halusin näyttää pystyväni paranemaan itse ilman apua.

 

Tämä vuosi onkin menty ylä- ja alamäkiä, mutta vihdoin voin sanoa olevani parantumaan päin. Muutin kesän alussa omaan asuntoon tänne Kallion sydämeen ja vaihdoin Kuninkaantien lukiosta, jonne en oikeastaan koskaan kotiutunut ollessani ensimmäisen kahden vuoden aikana pääasiassa sairaalassa, ja lopulta tuntien itseni todella ulkopuoliseksi) Eiran aikuislukioon. Painoni on noussut viime aikoina tasaiseen tahtiin, mikä tietty aiheuttaa paljon ristiriitaisia tunteita. Hankin uudestaan salikortin ja meinasin vetää treenaamisen jo yli, mutta onneksi kesä ja ystävät pysäyttivät kierteeni. Syy, kilpailu tai ei, miksi kirjoitan sinulle onkin, että tiedän sinun kärsineen samoista ongelmista. Suurempi vaa-an lukema ahdistaa, mutta rakastan pikkupikkuhiljaa edes hieman normalisoituvaa kroppaani koko ajan enemmän. Lisäksi teen vuorotyötä, ja (ainakin osittain) siksi ruokailuni ovat tosi retuperällä. Huomaan syömishäiriön usein sanelevan varsinkin alkupäivästä tiukasti, mitä ja milloin saan syödä, ja illalla onkin sitten sellainen nälkä ihan solutasolla että kaapit tyhjiksi vaan. Kauhea morkkis ja seuraavana päivänä sama juttu.

 

Tilanteeni siis vaatii tällä hetkellä kipeästi apua. Käyn säännöllisesti salilla Elixiassa, mutta olen rajoittanut aerobisen harjoittelun crosstraineriin ja kuntopyörään aktiivisia ryhmäliikuntatunteja lukuunottamatta. Haluan takaisin ne lihakset, jotka minulla joskus oli ja joista olin niin ylpeä Ruokavalioni on monipuolistunut hurjasti, mutta syömiseni on silti järkyttävän epäsäännöllistä, iltapainotteista mutta luultavasti silti liian vähäistä. Tarvitsisinkin luultavasti jonkun, jota oikeasti kunnioitan ja keneen luotan, potkimaan minua perseelle ja herättämään minussa jälleen sen itsepäisen urheilijan, joka haluaa parantua, näyttää terveeltä ja mikä tärkeintä, tuntea itsensä terveeksi!

 

Jos kiinnostuit tällaisesta ”projektista”, tai jostain ihme syystä haluaisit tietää minusta lisää, tässä on vielä linkki blogiini: http://rebel–yell.blogspot.fi/

Ihanaa syksyä sinulle, ja kovasti tsemppiä treeneihin :)

-wilma ”

 

 

Voitettuani tarinallani blogissasi järjestämäsi kilpailun oman blogini suosio kasvoi suuresti ja itsevarmuuteni kohosi. Se tunne, että valitsit juuri minun tekstini kaikista niistä sydäntäsärkevistä tarinoista valoi minuun itseluottamusta. Päätin lopettaa laihuudessa kituuttamisen ja ryhtyä toimeen-hankkia sen upean, urheilullisen, lihaksikkaan mutta silti naisellisen vartalon minkätapainen minulla joskus ennen selkäni hajoamista oli. Uskon, että samalla lailla kun kaksi ja puoli vuotta sitten monen epäonnistumisen ja pettymyksen kasautuma sai minut miltei näännyttämään itseni hengiltä, monen onnistumisen ja positiivisen tekijän samanaikaisuus sai minut taas uskomaan elämään ja itseeni.

Niin monta kun on eri syömishäiriöhin sairastuneita, niin monta on myös tapaa parantua. Ihmiset ovat kaikki erilaisia ja uniikkeja, ja sen vuoksi on mahdotonta tietää, mikä metodi auttaa ketäkin. Kuka tahansa voi sairastua, mutta avain paranemiseen lähtee omasta päätöksestä. Päätöksestä syödä. Se on alussa taistelua joka aterialla, joka suupalalla, mutta pikkuhiljaa se helpottaa. Aivojen saadessa ravintoa huomaa mitä onkaan itselle tehnyt, ja motivaatio parantua kasvaa. Itselläni blogin kautta saatu tuki oli korvaamatonta paranemisprosessini aikana, jolloin olin ajoittain todella hukassa, epävarma ja toivoton.

 

Aloittaessani treenaamisen kuntosaliharjoittelun parissa olin todella alipainoinen mutta minulla oli motivaatiota kuin pienessä kylässä. Näin salilla yhä enemmän lihaksikkaita, voimakkaita naisia, aloin hävetä vielä enemmän omia rimpularaajojani ja lautamaista vartaloani. Päätin että minusta tulee yksi heistä, naisellinen mutta vahva, ja saadessasi sinulta vinkkejä ruokavalioon ja treeniin noudatin niitä kuin lakia. Ennen olin pelännyt palautusjuoman kaloreita ja aamupala jäi välistä tekosyyllä että ”illalla tulee sitten kumminkin syötyä ihan sikana”, nykyään en mene treenaamaan ellei ole palkkaria mukana (tai ostan sellaisen heti treenin jälkeen) ja ilman aamupalaa kotoa lähtö ei tulisi pieneen mieleenkään. :D Ruokavalioni on muutenikin monipuolistunut ja olen oppinut syömään tarpeeksi säännöllisin väliajoin, minkä olen huomannut lopettaneen entiset ilta-ahmimiset. En usko että voit kuvitellakkaan kuinka suuren muutoksen ajatusmaailmaani sait pelkästään omalla esimerkilläsi ja sillä, että uskoit minuun ja siihen, että voitan anoreksian vielä fyysisestikkin.

 

Tällä hetkellä olen normaalipainoinen ja käyn pyrin käymään salilla 4-5krt/vko, tavoitteenani edelleen terveen naisellinen kroppa. Valehtelisin jos väittäisin ettei syömishäiriöiset ajatukset välillä yrittäisi ottaa valtaa, mutta uskon että jokainen nainen on välillä hieman epävarma kehostaan. Sanotaan, että tyytyväisyys tappaa kehityksen, mutta uskallan olla eri mieltä. Voi olla ylpeä itsestään ja saavutuksistaan samalla kun pitää tavoitteet korkealla ja mielen avoimena!

 

Toivon tsemppiä kaikille samoista ongelmista kärsiville, parantuminen ON mahdollista, ja oikeastaan, aika uskomattoman siistiä!

 

Wilman blogia pääsee seuraamaan täältä: http://www.rebel–yell.blogspot.fi