Posted at 00:49h
in
Yleinen
by Linda Manuella
Heippa!
Tänään on ollut suoraan sanoen aika huono päivä. Fiilis on ollut vähän maassa. Tuntuu että en kerkeä karsintoihin ja että en tee parastani, vaikka suoraan sanoen voiko tässä enempää ihminen edes tehdä. Pyhtiän KAIKEN vapaa-aikani tälle projektille. Ja älkää käsittäkö väärin, en voi huonosti tai kärsi, mulla ei ole hetkeäkään sellainen olo että mun täytyy tehdä jotain mistä en tykkää. Kaikki on mennyt vielä toistaiseksi hyvin hienosti ja olen hyvin paljon nauttinutkin tähänastisesta taipaleesta sekä oppinut paljon itsestäni, mutta ainahan sitä ajattelee kaikenlaista.
Olisin voinut tehdä asioita toisin, olisin voinut odottaa vielä vuoden ja olla valmiimpi pakkaus ensivuonna, pitäisikö sittenkin mennä vasta syksyn SM kisoihin, jännitän varmasti esiintymistä niin paljon että mokaan sen, mitä jos kaadun…
Eihän tää helppoakaan ole, mutta asenne ratkaisee paljon. Äsken rupesin kuitenkin miettimään miksi teen tätä. Ainiin, itseni takia. En kenenkään muun. Mulle on rehellisesti jo todella suuri juttu että pääsen edes lavalle asti. Minä EN syntynyt urheilijaksi. Mulla EI ole mitään 10 vuoden yleisurheilutaustaa, vaan päinvastoin. Mä olen tässä ylipainoisen teinin ja jälkeenpäin laihdutuskuuri gone bad > syömishäiriöisen, masentuneen ihmisraunion taustoilla menossa kohti yhtä haavetta. Ja huh miten PALJON tän eteen on tehty. En olisi ikinä uskonut, että mä olisin koskaan edes näin hyvässä kunnossa. En ulkonäöllisesti enkä henkisesti. Oikeesti, jos joku olis sanonut Linda 17- veelle että 22 -vuotiaana kisaat bikinifitneksessä vielä ihan kivassa kunnossa, niin olisin varmaan ottanut sen törkeänä vittuiluna. Mä en pystynyt edes juosta 3km lähinnä kuolematta siihen paikkaan eikä mulla ollut minkäänlaista itsevarmuutta urheiluun tai itsensä ylittämiseen liittyen, joten ei nyt ihan heti tullut mieleen että mä haluaisin saavuttaa jotain jonkin asteen urheilijana. Tai kyse ei ollut haluamisesta, vaan siitä, että en todellakaan olisi IKINÄ uskonut itsestäni mitään tällaista. Eikä varmasti olis muuten kukaan muukaan.
Tässä on opittu monien muiden asioiden rinnalla myös rakastamaan lajia, rakastamaan omaa kehoa ja arvostamaan ylipäätään kykyä liikkua ja nauttia liikunnasta. Liikunta on parasta huumetta. Tavoite kauniista kehosta on muuttunut tavoitteeksi menestyä urheilijana. Luin äsken vanhoja blogimerkintöjä 2011 loppuvuodelta ja vuodelta 2012 jolloin puhuin vain ”unelmakropasta”. Tottakai se unelmakroppa on edelleen yksi suuri motivaattori, sitä en kiellä. Onhan kauniin ja terveen näköinen bikinifitness muikkeli aivan upeaa katsottavaa. Mutta tähän tekemiseen oon saanut mukaan muutakin, kuin vain sen hetkellisen lavakunnon. Koko tyylini katsoa ihmiskehoa on muuttunut. En enää näe ”hyvännäköistä kroppaa, laihaa tai lihavaa”, vaan näen sen sijaan monia asioita; hyvinvoivan kehon, aliravitun kehon, kauniin ja lihaksikkaan kehon, urheilullisen ja suorituskykyisen kehon. Kun mun instagramin etusivulle pompahtaa asiallinen belfie, en näe vain peppua, vaan näen joko kauniit pyöreät lihakset joiden eteen on nähty vaivaa tai päinvastoin ja katson kuvan ruumiinosaa samalla tavalla kuin katsoisin hauis-selkä-tai vaikka pohjekuvaa. Kun näen kuvan naisesta, joka on kehonrakentaja, en näe miehekästä naista ja ihmettele miksi joku haluaa näyttää tuolta. Vaikka en itse haluaisi olla kehonrakentaja, niin silti arvostan heitä todella paljon urheilijoina. Näen heissä hemmetin kovaa duunia ja päättäväisyyttä, kuten kaikissa muissakin urheilulajien edustajissa. (Ja tämä ei siis ole se mitä näen ihmisissä tai miten arvostelen ihmisen, vaan palaan vielä muistuttamaan siitä, että tällaiseksi näkemykseni on muuttunut, kun kyse on ihmisen kehosta.)
Vaikka urheilijoista, varsinkin kehonrakennusta ja sen alalajeja harrastavista on usein hyvin pinnallinen kuva ja me varmasti arvostellaan ihmisiä paljon kehon mukaan, niin mun tapauksessa ainakin pinnallisuus on vaihtanut muotoaan. Kyllä, kiinnitän edelleen huomiota ihmisen kehoon, mutta TÄYSIN eritavoin kuin ennen. Laihuus tai sanotaanko selkeämmin että aliravittu keho on mulle yhtälailla ”pelottava” juttu kuin ylipaino. Kuitenkin jos multa kysytään, niin hieman runsaampi keho on kauniimpi kuin aliravittu, sillä uskon että kun kyse on näistä kahdesta vaihtoehdoista, niin se hieman runsaampi ihminen voi varmasti paremmin. Toki moni on geneettisesti hyvin laiha, eikä mikään oikeen tartu, mutta sen huomaa jo pitkälle onko kyse vain terveestä hoikasta ihmisestä vai aliravitusta, nälkää näkevästä kehosta. Samalla tavoin kuin jotkut ovat geneettisesti isompia, leveäharteisempia ja heistä näkee aivan samalla tavalla onko kyse laiskuuden ja liikkumattomuuden aiheuttamasta ylipainosta vai terveestä, vähän rusnaammasta kehosta. Ei ole kyse koosta, vaan siitä voiko ihminen hyvin, voiko hänen kehonsa hyvin. Ja sitä hyvinvointiakin on paljon erilaista. Ravinto on se mikä merkitsee hyvin pitkälle ja on yhteinen tekijä monella. Mikä tulee sitten liikuntaan, niin jokaisen tulee löytää se oma juttu, oma tapansa ja balanssinsa liikunnan sekä ravinnon suhteen. Ei jokaisen tarvitse pumpata rautaa verisuonet poksahdellen, eikä jokaisen tarvitse joogata saunassa voidakseen hyvin. Me ollaan kaikki erilaisia ja me tarvitaan kaikki eri asioita.
Mä en oikeen tiedä mikä tän postauksen idea oli, mutta halusin vaan viestittää teille kaikille sen että olette kauniita sellaisina kuin olette ja pääasia, että olette itse tyytyväisiä siihen mitä ikinä teettekään tai mihin olette menossa. Ja jos jokin on huonosti niin muistakaa että jos vain jotain tahtoo niin kaikki on kiinni itsestä. Suuret asiat ottaa aikansa, mutta kova työ palkitaan aina, luottakaa siihen. (:

Heli Roosmäe