Posted at 17:54h
in
Yleinen
by Linda Manuella
Valvoin eilen vielä kello neljältä yöllä. Rytmit on niin sekasin kun olla ja voi. Äiti kertoi että eräässä artikkelissa käsiteltiin juuri miten lumeton talvi aiheuttaa tuhansille Suomalaisille unirytmien sekoittumista.
Valvoessa ajattelin vähän itseäni, millainen ihminen mä oikeen sitten olenkaan? Mä oon pienestä asti ollut sellanen tyyppi joka hassuttelee ja naurattaa, ei koskaan valita omista ongelmistaan, tai hetkinen, kuinka moni oikeesti edes tietää musta mitään? Todella harva. Ehkä kaks tai kolme ihmistä.
Usein tavatessani kavereita istun tunteja ja kuuntelen heidän huolia. Teen sitä ihan työksenikin. Mutta myös aina kavereiden kesken. Nuorempana kun asuin vielä Merikarvialla koin jopa ettei mulla ole oikeutta valittaa asioista, sillä mullahan oli yleisesti kaikki todella hyvin.
Saan joskus jopa uusilta kavereilta viestejä miten itsekäs olen, kun musta ei kuulu yhtäkkiä pariin viikkoon mitään. Oonko niin ylpeä ettei seura kelpaa vai? Totuus on että mä en usein vaan jaksa, niin kauheelta kun se kuulostaakin. Mä annan itsestäni usein kaiken ja enemmän kun tapaan mun kavereita, kuuntelen niiden huolet ja jutut ja viihdytän ja pidän hauskaa ja sen jälkeen oon taas 2-3 viikkoa himassa yksin ja jopa välttelen puheluita sekä keskusteluita. Kuulostaa todella oudolta, mutta sellanen mä olen aina ollut ja ne ihmiset jotka oikeesti on tunteneet mut vaippaiästä asti tietää sen ja hyväksyy sen. Uusille ystäville/kavereille se voi tulla hieman outona asiana ennenkuin juttu tulee selväksi: mä en tarkota mitään pahaa.
Nykyään olen jopa enemmän yksikseni vapaa-ajalla, sillä mun työssä olen päivien aikana 2-5 tuntia joka ikisen sekunnin niin läsnä asiakkaiden kanssa kuin voi vaan olla,tsemppaan, annan energiaa ja uskoa onnistumisiin ja sen jälkeen mä tuun kotiin tekemään muita töitä, treenaan, syön ja nukun.
Ja mä en valita, en oo koskaan sanonut tai ajatellut että haluaisin olla se joka saa kertoa huolistaan, tai etten rakastaisi mun työtä ja haluaisi olla asiakkaiden kanssa. Mä haluan auttaa mun ystäviä, kuunnella ja viihdyttää niitä. Mä oon siinä hyvä ja se on ehkä mun oma lahja, mutta moni ei aina ymmärrä että se myös verottaa ja mulla kestää kauemmin latautua taas uudelleen.
Mä en tiedä kuinka moni teistä on hengellinen, mutta mulle on kymmeniä ihmisiä mun elämän aikana tullut sanomaan mun energiakentän vahvuudesta ja siitä, että on varmasti raskasta kun imee itseensä ihmisten huolet ja antaa ihmisille omasta energiastaan.
Mä olen itse käynyt läpi paniikkihäiriön, ahdistuneisuushäiriön, pahan masennuksen sekä 2 eri syömishäiriötä ja tää on varmaan eka kerta kun sanon kaiken ääneen. Sairastaessa myönsin vain yhdelle ihmiselle miten huonosti voin ja se oli äiti. Äiti nyt tietää musta aina kaiken, koska tiedän että vaikka välillä olisikin maailman turhamaisin niin se ei tuomitse. Se saa kyllä kestää mun pienetkin ongelmat. 😉 Muiden silmissä olin aina sairastamisesta huolimatta se ehkä ärsyttävänkin äänekäs ja energinen tyyppi, joka hymyili liian leveesti. Kukaan ei nähnyt mua koskaan niin usein tai paljon, että ei olis jaksanut teeskennellä.
Musta olis ollut noloa sanoo noista edellämainituista sairauksista ääneen jollekkin. Edelleen koin ettei mulla ole varaa masentua tai saada paniikkikohtausta, mullahan on kaikki mitä tarvitsen ja enemmänkin. Olenpas turhamainen. Pitkään mä ne kielsinkin, jonka jälkeen tuli piste että työt oli pakko lopettaa ja itselle antaa aikaa parantua.
Yks ratkaiseva tekijä kuitenkin mun elämässä oli kun uskalsin näyttää vihdoin Joelille mitä sieltä energiapommin ja ilopillerin takaa oikeesti paljastui. Ei ehkä ollut kovin siistiä kuulla,sillä oltiin just vasta tavattu, mutta Joel ei onneks lähtenytkään karkuun vaan lupas taistella mun kanssa syömishäiriöitä ja masennusta vastaan ja pikkuhiljaa, monien epäonnistumisten jälkeen mä vihdoin aloin taas oikeesti nauttimaan elämästä. Nykyään masennus, syömishäiriöt sekä muut ovat poissa ja kyllä olo on paljon kevyempi. Silti se ei poista mun elämästä sitä faktaa että mä olen hyvinkin pitkälti yksinäinen susi, joka käy välillä vierailulla muissa laumoissa.
Mä nautin yksin olemisesta, siitä että saan toteuttaa itseeni ja tehdä omia juttuja. Mä saatan tuntikausia vain analysoida jotain asiaa kolmen päivän takaa ja olla hiljaa. Se on mulle ihan parasta. Ja kiitollinen olen siitä, että olen löytänyt kumppanin jonka kanssa pysyn tasapainossa. Joelin seurassa mun energia ei katoa mihinkään, sillä mä voin olla just sellanen kun haluan: energiapommista sekunneissa täysin sohvanpohjalla makaavaksi makaroniksi.
Mulla on kuitenkin ihan jatkuvasti suuret omantunnon tuskat siitä, että en oo taas viikkoon ollut kehenkään yhteydessä. Se ei tarkota sitä, etteikö mun ystävät olis mun mielessä ja että mä niitä vähemmän rakastaisin. Mä nyt vaan olen tällanen outo ja kun taas tavataan, lupaan antaa itsestäni monien viikkojen edestä energiaa. 😉
Ehkä mä joskus itse opin jakamaan mun energiaa sekä toimimaan itseni kanssa niin, että jaksaisin kuten ”muutkin” jaksavat, enkä sinkoilisi äärimmäisyyksistä toiseen, mutta siihen asti :
Hyväksykää ihmiset itsenne sellaisina kuin olette, niin mäkin teen.
