Posted at 22:36h
in
Yleinen
by Linda Manuella
Heippa!
Ihanaa uutta viikkoa kaikille! Mulla on pieni flunssan poikanen taas yrittämässä läpimurtoa, mutta en ajatellut tulla kipeeksi. Mulla on täällä vähän väliä päiviä, kun olo on todella flunssanen ja vilustunut. Johtuu varmasti siitä, että lämpötilat näyttää +23 mutta tuuli on edelleen todella kylmä ja keväinen. Sitten kun sitä lähtee innoissaan rannalle juoksemaan pelkässä topissa ja hyytävä merituuli puhaltaa niskaan niin tässä on lopputulos.
Tänään pidän lepopäivän salista, mikä on vaan hyvä, sillä oon viettänyt koko pääsiäisen urheillessa ja ulkoillessa. Lisäksi saan tästä sitten torstaihin asti painettua huomisesta lähtien treeniä ja torstai yönä lennänkin jo suomeen, jonka jälkeen on varmasti yks lepopäivä taas tervetullut.
Mulla on niin järkyttävä ikävä JLOta, että joutuu tosissaan välillä itkua pidätellä. Myös super kivaa tulla moikkaamaan ystäviä <3 Mun viikko Suomessa näyttää niin hullulta töiden puolesta, että oon jo nyt lopen uupunut visiitistä valmiiksi, mutta oon silti innoissani tulossa.
Nyt on ollut niin hyviä treenejä, että harmittaa pitää välipäivä tänään. Oonkin odottanut tätä että mulle tulee taas näin hyvä draivi treenien kanssa, että välipäivien pitäminen harmittaa. Treenaamisen kuuluu olla hauskaa ja asia, josta saa enemmän kuin mitä sille antaa.
Sitten otsikkoon. Puhuin tänään ystäväni Marren kanssa puhelimessa siitä, minkä takia ja mikä saa ihmisen rakentamaan koko identiteettinsä ja elämänsä vain yhden asian ympärille, kun meillä on niin ainutlaatuinen tilaisuus elää ja kokea niin paljon asioita elämässä. Esimerkiksi fitness on joillekkin asia, josta tehdään NIIN SUURI asia arjessa. Mä olen tahallani ollut pitkään kirjoittelematta hirveesti treenaamisesta ja fitneksestä, sillä sitä on niin paljon, että varmasti lukemista ja blogeja asiasta riittää. Ja ainahan mun blogi on sisältänyt kaikenlaista, treenaamisen ja ruoka-asiat mukaan lukien. Kyllähän itse kisakaudella asia vie enemmän aikaa, varsinkin ajatuksellisesti ja niitä on hauska purkaa blogiinkin, mutta elämä on niin kallisarvoinen, että sitä pyörittäisi vain yksi asia.
Tottakai ihmisiä on erilaisia ja se mikä tekee kenetkin onnelliseksi on juuri se tapa elää. Ihmisillä on erilaisia vaiheita elämässä, tulee projekteja sekä monenlaisia asioita jotka ottavat sillä hetkellä enemmän aikaa. Esimerkiksi kisadieetti vaatii paljon ihmiseltä ja siihen täytyy oikeesti keskittyä, mutta kun sä jo muutenkin elät ilman jokaviikonloppuista humppailua ja urheilisit jokatapauksessa, niin ei siinä tarvitse loppujen lopuksi niin isoista asioista luopua. Siks oon itse sitä mieltä, että jos vaikkapa dokaaminen tuntuu jostain asiasta luopumiselta, ja treenaaminen lähinnä efortilta, niin mee ja dokaa se vaihe ohi ja kokeile sitten uudestaan. Kisoja tulee kyllä.
Ihmisten tulisi muutenkin kokeilla ja kokea enemmän. Ei kaikkien tarvitse olla samassa lajissa parhaita ja tehdä sitä mitä suoraan sanottuna media käskee. Mistä sä tiedät, jos sä ootkin luonnonlahjakkuus jossain lajissa, jota sä et ole koskaan kokeillutkaan? Mä ainakin itse haluan fitneksestä huolimatta kokeilla mahdollisimman monia eri lajeja, vaikka tiedänkin aika hyvin omat vahvuuteni ja tunnen itseni. Kyllä sen aika nopeasti huomaa mistä nauttii ja mikä on sulle luontevaa ja mikä taas tuntuu todella vieraalta sun päälle ja kropalle.
Fitness on edelleen vahvasti muodissa ja se on tuonut monia innokkaita lajin pariin sekä tuo edelleen, mutta mä itse pystyn sanovani että fitness on mun juttu, kun mun treenaaminen ei ole riippuvainen kisaamisesta, eikä mun elämä tai identiteetti ylipäätään ole rakennettu kisaamisen ympärille, vaan fitness on mun harrastus ja kisaan siinä, koska mä nautin treenaamisesta; kisasin tai en. Sä voit olla kunnossa ilman että kisaat ja se on mun tavote. Mä treenaan 5 x viikossa salilla, sen lisäksi noin 3-4 x ulkona ja mun seuraajat tietää sen, niin olen tehnyt vuosia ja teen varmasti vuosia edelleenkin, mutta mun elämässä tapahtuu niin paljon muutakin, josta haluan teille mielelläni kertoa näiden asioiden lisäksi.
Mites sitten ulkopuolisten mielipiteiden ja tekijöiden vaikutus sun omaan elämään ja valintoihin? Kuinkakohan moni ylipäätään tekee elämässään asioita, esimerkiksi vaikkapa kisaa, koska on kerrottu ääneen että halutaan kisata ja vaikka huomaatkin ettei se ole ollenkaan asia josta nauttii, niin ei uskalleta kuitenkaan luovuttaakkaan, koska ei haluta antaa ihmisille iloa sun luovuttamisesta. Voin vaan kuvitella kuinka hillittömän onnellisia jotkut olivat, kun itse en kyennyt kisaamaan viime Syksynä. Mutta arvatkaa mitä? Mua ei vois vähempää kiinnostaa jos jonkun elämää ilahduttaa mun loukkaantuminen, päinvastoin, haluaisin kertoa tälle ihmiselle että elä ja koe hieman enemmän. Mutta toki suon sen ilon hänelle, ei se multa pois ole.
Ihmisten tulisi muistaa miten iso tämä maailma on, miten pienistä asioista me tehdään suuria ja miten naurettavaa on välittää muiden mielipiteistä, elää muiden painostuksen ja odotusten alaisena tai pelätä jonkun muun ajatuksia? Maailmalla on niin paljon annettavaa.
Mua ei oo ikinä hirveesti kiinnostanut muiden mielipiteet, ei niin pitkään, kun en ole esimerkiksi satuttanut jotain ihmistä tai tahallisesti aiheuttanut jonkinlaista syytä ihmisille juoruilla minusta negatiiviseen sävyyn. Esimerkiksi minun isäni kuolema ja sen aiheuttamat fyysiset ja henkiset seuraukset minulle eivät ole minun syyni, enkä minä voi asialle mitään. Silti siitäkin saatiin spekuloitavaa ja iloa sekä kummastelua ihmisille, minut kyseenalaistiin urheilijana, vaikka oikeasti tilanteen tietävät ihmiset valmentajani lukuunottaen kunnioittivat minua nimenomaan urheilijana joka ottaa vastuun terveydestään, jotta voi parannuttuaan jatkaa lajiaan. Mä olin todella huonossa kunnossa terveyden puolesta, eikä mua siltikään tulla koskaan näkemään syyttämässä siitä ketään tai osoittelemassa lajia tästä asiasta. Ja jos totta puhutaan niin mä olen aivan helvetin ylpeä miten vahvasti oon pärjännyt tapahtuman jälkeen ja ihmettelen sitä, miten edes pystyin menemään niin pitkälle. Mun isä oli mulle niin läheinen ja rakas, että olisin mielelläni maanut koko loppu elämäni masentuneena jossain pehmustetussa boksissa, mielellään kevyeissä höyryissä, ettei tarvitsisi kohdata sitä faktaa, kipua ja surua tapahtuneesta tai katsella miten koko perheeni mureni surusta sekunnissa. Tämä olisi kuitenkin kauheinta mitä voisin tehdä isälleni.
Varsinkin nyt kun olen kaukana siitä tavallisesta arjesta ja niistä pikku kuplista joita Suomessa on, ymmärrän miten vähän kenenkään mielipiteellä siellä tai täällä, missä tahansa, on pienintäkään merkitystä mun elämässä tai mun valinnoissa. Kukaan muu ei elä mun elämää, tunne mitä mä tunnen tai mieti vanhana että mitä tuli koettua ja tehtyä omalla elämällä. En koskaan halua ajatella, että sen asian jätin tekemättä, koska joku olisi saattanut ajatella toisin, tai sen minulle tärkeän ajatuksen jätin sanomatta, koska joku olisi saattanut olla toista mieltä. Se, että mä eläisin muiden ihmisten mielipiteiden vankina on mulle yksi pahimpia pelkoja. En ylipäätään halua elää niin, että ajattelen jatkuvasti vain mitä pahaa ihmisillä on sanottavaa tai miten joku ajattelee pahaa valinnoistani. Miksi en mielummin eläisi niin, että lähtökohtaisesti oletan ihmisiltä vain positiivisia reaktioita. Liian paljon keskitytään niihin pahan ilman lintuihin ja jätetään ne positiiviset ja kannustavat sanat huomioimatta. Toki se on ihmisen tapa suojautua; kasvattaa muurit ja olettaa valmiiksi pahaa, jolloin negatiiviset asiat on helpompi käsitellä.
Mä haluan elää tätä elämää vähän niinkuin lapsen silmin, innostua mahdollisimman monesta asiasta ja oppia joka päivä jotain uutta. Mä oon iloinen siitä, että mä tuun onnelliseksi kun saan kerätä simpukoita kulhoon rannalta tai siitä, että mä saan niin paljon iloa eläimistä. Mä tiedän, etten mä osaa mitään hienoja koulu juttuja tehdä vaikkapa hevosen kanssa, koska ne eivät mua koskaan ratsastuskoulussa niin kiinnostaneet, mutta mä silti voin kertoa innoissani miten upeeta oli kun sain Bahrin kuuntelemaan mua hetkeksi ja olla aidosti ylpeä siitä. Silti joku haluaa tulla kertomaan miten paska mä oon ratsastamaan, tai miten tyhmä mä oon kun luulen että yhden pennun kuljettaminen Suomeen uuteen kotiin on mainittava asia tai miten lapsellista on kerätä simpukoita kulhoon. Mutta kun mä tuun iloiseksi tai onnelliseksi noista asioista niin niitä mä teen ja niistä mä teille kerron.
Mä en oo koskaan halunnut olla paras missään tai antaa sellaista kuvaa itsestäni että mä oon missään asiassa ketään parempi, mutta mä haluan toivottavasti olla jonkinlainen esimerkki siitä, että elämässä saa ja pitää kokeilla ja kokea, tehdä rohkeita valintoja ja tarttua elämän tarjoamiin tilaisuuksiin. Se mitä niistä seuraa on asioita, joita me ei tiedetä, mutta pääasia että koetaan ja eletään tää elämä!
Kiitos kaikista ihanista kommenteista joita saan; jokaisella on aina suuri merkitys ja ne piristää todella paljon mun päiviä. <3 Musta on ihanaa kun jaksatte innostua mun mukana kaikista mun hömpötyksistä.
