Healing is an art. It takes time, it takes practice. It takes love.

Oon tässä viimeaikoina miettinyt omaa elämääni viime syksyn ja talven aikaan.. Kävin hetki kisojeni jälkeen läpi Isäni kuoleman sekä samaan aikaan eron pitkäaikaisesta avomiehestäni.

Itsekästä sanoa, mutta Isäni kuolema oli silloin niin suuri shokki, etten oikastaan ikinä päässyt siihen pisteeseen että olisin ymmärtänyt sen enempää eronneeni samoihin aikoihin.  Suru oli niin suuri, etten ymmärtänyt surra ”niin pientä asiaa”, vaikka normaalisti se olisikin ollut todella suuri muutos ja shokki elämässäni.

No mutta siitä syksyn-talven vaiheesta, mä en rehellisesti sanoen edes muista siitä paljoakaan. Oon elänyt niin ”automaatilla” ja ehkä yrittänyt selviytyä päivästä toiseen töiden ja treenaamisen avulla, jatkamalla arkea ihan normaalisti. Muistan kun kaikki olivat aina aivan järkyttyneitä mut nähdessään ja kysyivät että nukunko edes. No, nukuinhan mä ehkä 2 tuntia yössä ja nekin pätkissä. Kärsin pitkään todella voimakkaista valveunista ja sen jälkeisistä unihalvauksista. Mun iho oli aivan harmaa ja silmäpussit nyrkin kokoiset. Mun iho meni todella huonoon kuntoon hetkessä.

Mä en halunnut edes puhua koko asiasta kenenkään kanssa. Hymyilin vaan, naureskelin normaalisti ja sanoin kaikille että ei tarvitse sääliä sekä toivoin että jokainen käyttäytyy mua kohtaan normaalisti. Nyt kun mä muistelen itseäni silloin niin kyyneleet valuvat pitkin poskia. Tekis mieli mennä halaamaan sitä tyttöä ja käskeä sen olemaan edes hetken heikko.

Muistan saaneeni muutamia raivokohtauksia mm. äitiäni ja isoveljeäni kohtaan koska heidän tapansa surra oli todella voimakasta ja jopa ajoittain todella pelottavaa ja olin heistä niin huolestunut. Muistan miettineeni että saankohan mä enää koskaan mun äitiä takaisin ja selviääkö noista kumpikaan tästä ikinä. Entä jos joku tekee itselleen jotain? Mä ja mun pikkuveli ollaan aina olleet meidän perheessä niitä kovapäitä eikä hirveesti tunteilla tai draamailla muiden nähden. Isä oli kuitenkin se jonka sana sinetöi kaiken ja nyt kun niin suuri ”voima” oli poissa, tuntui siltä että on mun työni pysyä lujana ja kantaa muita eteenpäin. Sain onneksi paljon siinä tukea mun pikkuveljeltä. Halusin niin paljon antaa muiden surra ja ehkä vähän potkia heitä eteenpäin. Olis tuntunut todella pahalta äidin puolesta jos olisin esimerkiksi itse romahtanut pahasti, en halunnut että äidin tarvitsee olla huolissaan ainakaan mun jaksamisesta, kyllä mä jaksan ja kannan vaikka muutkin eteenpäin jos tarvitsee.

Muistan miettineeni silloin, että tuleekohan tää joskus mua vastaan, mutta silloin se oli niin toissijainen juttu, ettei mua oikeestaan edes kiinnostanut. Kunhan selviäisi päivä kerrallaan.

Mun isän veli tuli meille Kreikasta ja mun luona oli kokoajan enemmän ja vähemmän perhettä. Joku ilta tulin kotiin, en edes muista olinko ollut töissä vai missä ja meillä oli järkätty pieni leffa ilta. Äiti oli tehnyt kreikkalaisia safkoja ja oli ihan kiva meininki pitkästä aikaa. Vaikka oltiin ihan sovittu asiasta etukäteen, niin se sai mut raivostumaan. Olin ehkä hieman katkera siitä että yritin kantaa kaikkia eteenpäin silläaikaa kun muut surivat todella avoimesti. Muistan sanoneeni miten paljon mua vituttaa se, että en ollut pitänyt päivääkään vapaata ja tuun kotiin keskelle jotain juhlaa. Mua itketti samaan aikaan enemmän se, että ymmärsin kokoajan miten naurettavalta kuulostin, eikä ollut kenenkään muun vika että mä olen väsynyt. Olihan se hienoa että pitkästä aikaa jengi hymyili edes hetken.  Sillon tajusin että oon todella loppu, huusin lähinnä kaikki pois mun kodista ja menin makkariin itkemään.

10648563_10152488953925794_5643401833424105631_o

 

Tuntuu todella pelottavalta, kun ei muista omasta elämästään kaikkea. Tuntuu kuin sitä aikaa ei olisi koskaan ollutkaan, ihan kuin kaikki olisi vain hämärää unta. Isän menehtyminen oli niin epätodelliselta tuntuva asia ja niin suuri shokki, että en  voi sanoa rehellisesti vieläkään ymmärtäväni asiaa. En ole koskaan tuntenut mitään niin suurta fyysistä kipua kuin silloin… Voin todella sanoa tietäväni miltä tuntuu, kun sydän särkyy.

Ei ole mitään niin vastenmielistä kuin tuijottaa uurnaa, jossa on ihmisen nimi joka vielä hetki sitten heitti väsynyttä läppää sun JOKAISEEN hemmetin tilapäivitykseen, kuvaan tai mihin tahansa asiaan ja tuki sua jokaisessa asiassa, mitä ikinä sitten teit tai päätit tehdä. Joka rakasti sua niin paljon, että tiesit ettei tule hetkeä kun täytyis pelätä mitään asiaa tässä maailmassa, sillä iskä tulee vaikka toiselle puolelle maailmaa sekunnissa auttamaan jos tarvitsee.

Mä en oikeestaan edes tiedä miks mä kirjoitan tästä asiasta tai näistä fiiliksistä blogiin. Se vaan helpottaa sanoa asioita ääneen ja todeta joskus, ettei mennyt taas ihan niinkuin strömsössä tuo mun tapani käsitellä asioita.

Varsinkin te kovapäisimmät suorittajat, antakaa itselleni lupa olla heikkoja. Se on ihan ok joskus olla se joka ei jaksa.

Ikävä iskää <3

10802046_10152510630180794_8844584833147590452_n

 

 

 


Tags:
34 Comments
  • Avatar
    laalaa
    Posted at 19:16h, 30 elokuun Vastaa

    Oletteko eronneet robertin kanssa? :) on nääs poika tinderissä ja kysellyt kaveriani kahville ^^

    • Avatar
      linda
      Posted at 19:31h, 30 elokuun Vastaa

      Hah vai Tinderi. joo ei olla enää yhdessä (:

    • Avatar
      Pai
      Posted at 20:57h, 30 elokuun Vastaa

      Voi jumankauta laalaa. Tuliko hyvä mieli? Ootko kuullu tilanneälystä? Tosin noin tungettelevalle ja typerälle kommentille okeaa paikkaa ja aikaa ei kyllä olekaan..

    • Avatar
      Sarianne
      Posted at 17:35h, 31 elokuun Vastaa

      Voi herrajumala mikä aika ja paikka tollaselle kommentille! Nyt se pää pois sieltä ahterista.

  • Avatar
    Laura
    Posted at 19:30h, 30 elokuun Vastaa

    Oon lukenu blogeja vuosia, ja nyt kommentoin ekaa kertaa. En vaan voi olla kommentoimatta kun kyyneleet valuu siun tekstiä lukiessa, kun tuo voisi olla meikäläisen kirjottama. Menetin isäni puolitoista vuotta sitten 21-vuotiaana, ja tunnistan kaikki nuo sinun tavat yrittää selvitä eteenpäin olemalla vahva myös itsessäni. Iso sydän tälle tekstille. Täälläkin on ikävä iskää. <3

    • Avatar
      linda
      Posted at 19:42h, 30 elokuun Vastaa

      <3 onneksi ajan kanssa helpottaa, vaikka ei oo hetkeä kun ei olis ikävä <3

  • Avatar
    Eve / Queen Of Everything
    Posted at 20:18h, 30 elokuun Vastaa

    Itse itkin tasan yhden kerran kuollutta isääni, muuten olin kuin viilipytty vuosikausia. Traumatisoiduin kuitenkin tapahtuneesta ja kaikesta isäni kuolemaan liittyvästä niin että vasta vuosikausia myöhemmin tajusin kehittäneeni itselleni ahmimishäiriön. Siitä parannellaan edelleen kuten tiedätkin, jänniä on nää suremista koskevat asiat eikä koskaan voi tietää etukäteen miten reagoi, eikä mun mielestä ole yhtä oikeaa tapaa. Jokainen käsittelee asiat erilailla ja myös eri ihmisten kuolemat vaikuttaa eri tavoin. Vaikka isääni en itkenyt niin oireilin muuten koska ”piti olla vahva”, mummoani taas itkin kolme kuukautta joka ikinen ilta niin että hyvä kun ei silmät sulaneet päästä. Molemmat yhtä rakkaita mutta erilailla, ja eri aika elämässäni. Voimia :) <3

    • Avatar
      linda
      Posted at 16:52h, 02 syyskuun Vastaa

      Todella yleistä juurikin syömisiin liittyvät häiriöt kun ei käsitellä tunteita ! voimia sullekkin ja tsemppiä ahmimishäiriön kukistamisessa <3

  • Avatar
    nina
    Posted at 20:23h, 30 elokuun Vastaa

    Tulipa just nappi aikaan tää postaus. Mä menetin reilut puolvuotta sitten mun pitkäaikasen kumppanin,kihlatun. Mäkää en osaa näyttää sitä että ei mee hyvin ja koitin olla vahva muittenkin takia, mut sitte perjantaina aamuyöstä kello neljä, hyvä ystävä sai kiskottuu ulos sen kaiken, et miten oikeesti voin ja mitä kuuluu. Ja sit vielä tää kirjotus, rupee ymmärtämään että on ookoo ja oikeuskin olla joskus se ketä autetaan eikä aina vaan tarvii jaksaa, yksin ainakaan.

    Voimaa sulle matkallesi, kyllä se aika tekee tehtävänsä vielä joskus…. :)

    • Avatar
      linda
      Posted at 16:51h, 02 syyskuun Vastaa

      kyllä, täytyy surra ja olla joskus heikko <3

  • Avatar
    riina
    Posted at 21:10h, 30 elokuun Vastaa

    Koskettava teksti, kovasti voimia ja hyvä että saat eriteltyä jälkeenpäin tunteitasi. Hienoa että blogin kautta voit myös ikään kuin antaa vertaistukea niille jotka käy tai on käyneet läpi samankaltaista. Itse seurasin vierestä siskoni syöpätaistelua, joka onneksi ainakin hetkellisesti on nyt selätetty.. kävin läpi pitkälti samanlaisia oireita, kun voimat oli huolesta aivan ehtyneet.

    Oikein hyvää syksyä sinulle Linda!

    • Avatar
      linda
      Posted at 16:51h, 02 syyskuun Vastaa

      Joo on aina helpottavaa kuulla ja lukea muiden kokemuksia. kiitos ja samoin sulle <3

  • Avatar
    J
    Posted at 22:37h, 30 elokuun Vastaa

    Hieno kirjoitus. Sai ajattelemaan itseään todella paljon. Minun kokemukseni ei ole verrattavissa isäsi menehtymiseen, otan osaa siitä. :( Mutta viikko sitten mun ja avopuolisen 9 vuoden yhteinen matka tuli tiensä päähän. Koko ajan sitä yrittää pysyä todella vahvana ja ajatella positiivisesti. Toisaalta sitä ajattelee, että mitä hittoa saan kai mä itkeä.. Mun pitää itkeä. Mun pitää puhua jollekin. Tsemppiä oikeasti sinulle ja kaikkea hyvää. Olet vahva. :)

    • Avatar
      linda
      Posted at 16:50h, 02 syyskuun Vastaa

      kiitos paljon <3 sinnekkin kaikkea hyvää!!

  • Avatar
    Matilda
    Posted at 22:38h, 30 elokuun Vastaa

    Heippa! Tekstistä ehkä hieman aistittavana kaipuu joelin kanssa yhteen? Tuliko ero isäsi kuoleman johdosta ja siitä että silloin oli kaikkea muutakin huonoa vai oliko syy joku aivan toinen? Älä ota tätä pahasti☺️ Tsemppiä sulle ja kaikke hyvää❤️ Kyllä kaikki vielä järjestyy☺️

    • Avatar
      linda
      Posted at 16:50h, 02 syyskuun Vastaa

      ei, ollaan hyviä ystäviä mutta hyvä niin :) kiitos <3

  • Avatar
    Jo
    Posted at 00:28h, 31 elokuun Vastaa

    Iso halaus sulle Linda 💞

    • Avatar
      linda
      Posted at 16:50h, 02 syyskuun Vastaa

      <3

  • Avatar
    seuraajasi
    Posted at 00:46h, 31 elokuun Vastaa

    Tiedän miltä tuntuu kun yrittää olla se joka jaksaa ja kestää kaiken, kenen hermo pysyy viileänä ja järki kasassa kun muut näyttää tunteensa avoimesti. Tuntuu että jos itse osoittaa merkkejä heikkoudesta, niin kellään ei ole ketään jolta saa voimia surun keskellä. Vaikka maailma ei kaatuisikaan yhteen tai useampaan heikkoon hetkeen, niin muiden nähden ei vaan voi romahtaa. Pitäisi välillä osata laskea ohjakset käsistä ja antaa asioiden ja ajan lipua omalla painollaan edes muutaman tunnin ajan, ei maailma siihen kaadu jos ei omia tunteitaan hallitse täyspäiväisesti. Voimia, uskalla itkeä, uskalla murtua jos siltä tuntuu.

    • Avatar
      linda
      Posted at 16:50h, 02 syyskuun Vastaa

      kiitos paljon <3

  • Avatar
    Mari
    Posted at 01:12h, 31 elokuun Vastaa

    Isä kuoli 3 vuotta sitten kun olin 18v. Vieläkin ikävä tekee kipeetä mut faija sano aina et aika parantaa <3

    • Avatar
      linda
      Posted at 16:50h, 02 syyskuun Vastaa

      <3

  • Avatar
    Outi Karita
    Posted at 07:10h, 31 elokuun Vastaa

    <3

  • Avatar
    Nina
    Posted at 07:34h, 31 elokuun Vastaa

    ❤️❤️

  • Avatar
    Nanna
    Posted at 16:35h, 31 elokuun Vastaa

    Vähän kun omaa tekstiä olisi lukenut. Samat ajatukset, samat keinot, samat raivarit ja viha.
    Mä olin 13 kun mun isä kuoli, sairas se oli ollut jo pitkään, mutta oman kovapäisyytensä takia eli kuin kuka tahansa muu.
    Muistan kun mentiin äidin kanssa hautaustoimistoon, yritin saada äitiä päättämään arkun väriä, kun se oli shokissa.
    Mentiin pankkiin hoitamaan tiliasioita, yritin tulkita äidille sen mitä nyt 13v voi jostain omaisuushallinoista muka ymmärtää.
    Mentiin sulkemaan puhelinliittymää, tekemään perunkirjoja..
    Lopulta me yhdessä päätettiin että meidän tarvii hoitaa vaan yksi asia nyt heti: itsemme. Pidettiin loma. Käytiin uimassa, syömässä, jätskillä, päivisin naurettiin, illalla käperyttiin sohvalle, itkettiin yhdessä -parannuttiin.
    Viime kuussa kuolemasta tuli 13 vuotta. Vein oman 3kk:n ikäsen tyttäreni moikkaamaan haudalle ukkia ekaa kertaa. Kiitin siitä että pitää meistä huolta, suojelee. Kerroin että ikävä on kova ja vannotin että pitää meistä huolta jatkossakin, pysyy olkapäällä vaikeissa hetkissä.
    Suru ei lopu koskaan, mutta se paranee.

    • Avatar
      linda
      Posted at 16:49h, 02 syyskuun Vastaa

      ajan kanssa <3 ihanaa kun olette tukeneet toisianne <3

  • Avatar
    Minna
    Posted at 20:30h, 31 elokuun Vastaa

    Rohkea ja ihanan rehellinen teksti <3 Itsekin menetin muutama viikko sitten mummoni, ja olen huomannut itsestäni samoja piirteitä surun käsittelemisessä. Jotenki itse aina yrittää olla se vahva, vaikka surutyötä ei oikein voi tehdä jos ei anna itselleen lupaa surra. Myöskään en haluaisi olla kavereille tai muille "vaivaksi" suruni kanssa ja sitä sit tsemppaa aina ihan uskomattoman paljon että jaksaa vetää kaikki kissanristiäiset positiivisella mielellä… Mutta paljon tsemppiä sulle, ajan kanssa asian käsitteleminen varmasti helpottuu <3

    • Avatar
      linda
      Posted at 16:49h, 02 syyskuun Vastaa

      kiitos <3 jotenkin joo ei halua olla vaivaksi kellekkään!
      paljon voimia sullekkin!

  • Avatar
    Reetta
    Posted at 22:35h, 31 elokuun Vastaa

    erittäin ihana teksti sinulta. Voimia ja tsemppiä jatkoon!!

    • Avatar
      linda
      Posted at 16:49h, 02 syyskuun Vastaa

      kiitos <3

  • Avatar
    Kaisu
    Posted at 07:39h, 02 syyskuun Vastaa

    Paljon voimia sinne! Mun isä kuoli onnettomuudessa kuutisen vuotta sitten, olin 20 ja sen yhden päivän itkin ja itkin. Puhelun sain aamuyöllä äidiltä. Itse en osaa oikein surra avoimesti tai näyttää tunteita kuin muut mun perheessä ja olen saanutkin kuulla siitä kuinka sulkeutunut oon. Noh, kuusi vuotta mennyt enkä oo vielä kunnolla käsitellyt asiaa ja tuskin aionkaan vielä vähään aikaa, en oo valmis siihen. Ehkä jonain päivänä :).

    Terkuin, isin tyttö

    • Avatar
      linda
      Posted at 16:41h, 02 syyskuun Vastaa

      voi pieni , jokainen suree tavallaan <3 voimia sinnekkin!

  • Avatar
    veera
    Posted at 19:08h, 02 syyskuun Vastaa

    Olipa liikuttava teksti. Jaksamista<3

  • Avatar
    suvi
    Posted at 21:36h, 26 maaliskuun Vastaa

    Iskipä lujaa tämä teksti. Isäni on alle 2vk sitten menehtynyt, ja samaistun tekstiin. En ollut juuri tekemisissä isän kanssa, ja se syyllisyyden tunne mitä nyt tunnen on aivan käsittämätöntä. Paljon jäi sanomatta.. voin vain toivoa ettei isä luullut minun aivan kokonaan vihaavan vain häntä.
    Päivät pystyn olemaan hyvinkin tunteettomasti töissä, hoitamaan asioita, vaikkakin pian alkaa olla kuppi täynnä lausetta ”isäni on menehtynyt”. Illalla kotona suru tulee suorittamisen tilalle. Ajatuksessa on vain että kyllä se isä tulee vielä takas, nyt vaan väliaikasesti hoidetaan tämmösiä asioita. Hautajaiset, pelkkä ajatuskin hirvittää..
    Pahoittelut henkilökohtaisesta purkauksesta. Teksti osui ja upposi ja jollain tavalla toi jotain lohtua. Kaikkea hyvää sinulle.

Post A Comment