30 elo Healing is an art. It takes time, it takes practice. It takes love.

Oon tässä viimeaikoina miettinyt omaa elämääni viime syksyn ja talven aikaan.. Kävin hetki kisojeni jälkeen läpi Isäni kuoleman sekä samaan aikaan eron pitkäaikaisesta avomiehestäni.

Itsekästä sanoa, mutta Isäni kuolema oli silloin niin suuri shokki, etten oikastaan ikinä päässyt siihen pisteeseen että olisin ymmärtänyt sen enempää eronneeni samoihin aikoihin.  Suru oli niin suuri, etten ymmärtänyt surra ”niin pientä asiaa”, vaikka normaalisti se olisikin ollut todella suuri muutos ja shokki elämässäni.

No mutta siitä syksyn-talven vaiheesta, mä en rehellisesti sanoen edes muista siitä paljoakaan. Oon elänyt niin ”automaatilla” ja ehkä yrittänyt selviytyä päivästä toiseen töiden ja treenaamisen avulla, jatkamalla arkea ihan normaalisti. Muistan kun kaikki olivat aina aivan järkyttyneitä mut nähdessään ja kysyivät että nukunko edes. No, nukuinhan mä ehkä 2 tuntia yössä ja nekin pätkissä. Kärsin pitkään todella voimakkaista valveunista ja sen jälkeisistä unihalvauksista. Mun iho oli aivan harmaa ja silmäpussit nyrkin kokoiset. Mun iho meni todella huonoon kuntoon hetkessä.

Mä en halunnut edes puhua koko asiasta kenenkään kanssa. Hymyilin vaan, naureskelin normaalisti ja sanoin kaikille että ei tarvitse sääliä sekä toivoin että jokainen käyttäytyy mua kohtaan normaalisti. Nyt kun mä muistelen itseäni silloin niin kyyneleet valuvat pitkin poskia. Tekis mieli mennä halaamaan sitä tyttöä ja käskeä sen olemaan edes hetken heikko.

Muistan saaneeni muutamia raivokohtauksia mm. äitiäni ja isoveljeäni kohtaan koska heidän tapansa surra oli todella voimakasta ja jopa ajoittain todella pelottavaa ja olin heistä niin huolestunut. Muistan miettineeni että saankohan mä enää koskaan mun äitiä takaisin ja selviääkö noista kumpikaan tästä ikinä. Entä jos joku tekee itselleen jotain? Mä ja mun pikkuveli ollaan aina olleet meidän perheessä niitä kovapäitä eikä hirveesti tunteilla tai draamailla muiden nähden. Isä oli kuitenkin se jonka sana sinetöi kaiken ja nyt kun niin suuri ”voima” oli poissa, tuntui siltä että on mun työni pysyä lujana ja kantaa muita eteenpäin. Sain onneksi paljon siinä tukea mun pikkuveljeltä. Halusin niin paljon antaa muiden surra ja ehkä vähän potkia heitä eteenpäin. Olis tuntunut todella pahalta äidin puolesta jos olisin esimerkiksi itse romahtanut pahasti, en halunnut että äidin tarvitsee olla huolissaan ainakaan mun jaksamisesta, kyllä mä jaksan ja kannan vaikka muutkin eteenpäin jos tarvitsee.

Muistan miettineeni silloin, että tuleekohan tää joskus mua vastaan, mutta silloin se oli niin toissijainen juttu, ettei mua oikeestaan edes kiinnostanut. Kunhan selviäisi päivä kerrallaan.

Mun isän veli tuli meille Kreikasta ja mun luona oli kokoajan enemmän ja vähemmän perhettä. Joku ilta tulin kotiin, en edes muista olinko ollut töissä vai missä ja meillä oli järkätty pieni leffa ilta. Äiti oli tehnyt kreikkalaisia safkoja ja oli ihan kiva meininki pitkästä aikaa. Vaikka oltiin ihan sovittu asiasta etukäteen, niin se sai mut raivostumaan. Olin ehkä hieman katkera siitä että yritin kantaa kaikkia eteenpäin silläaikaa kun muut surivat todella avoimesti. Muistan sanoneeni miten paljon mua vituttaa se, että en ollut pitänyt päivääkään vapaata ja tuun kotiin keskelle jotain juhlaa. Mua itketti samaan aikaan enemmän se, että ymmärsin kokoajan miten naurettavalta kuulostin, eikä ollut kenenkään muun vika että mä olen väsynyt. Olihan se hienoa että pitkästä aikaa jengi hymyili edes hetken.  Sillon tajusin että oon todella loppu, huusin lähinnä kaikki pois mun kodista ja menin makkariin itkemään.

Tuntuu todella pelottavalta, kun ei muista omasta elämästään kaikkea. Tuntuu kuin sitä aikaa ei olisi koskaan ollutkaan, ihan kuin kaikki olisi vain hämärää unta. Isän menehtyminen oli niin epätodelliselta tuntuva asia ja niin suuri shokki, että en  voi sanoa rehellisesti vieläkään ymmärtäväni asiaa. En ole koskaan tuntenut mitään niin suurta fyysistä kipua kuin silloin… Voin todella sanoa tietäväni miltä tuntuu, kun sydän särkyy.

Ei ole mitään niin vastenmielistä kuin tuijottaa uurnaa, jossa on ihmisen nimi joka vielä hetki sitten heitti väsynyttä läppää sun JOKAISEEN hemmetin tilapäivitykseen, kuvaan tai mihin tahansa asiaan ja tuki sua jokaisessa asiassa, mitä ikinä sitten teit tai päätit tehdä. Joka rakasti sua niin paljon, että tiesit ettei tule hetkeä kun täytyis pelätä mitään asiaa tässä maailmassa, sillä iskä tulee vaikka toiselle puolelle maailmaa sekunnissa auttamaan jos tarvitsee.

Mä en oikeestaan edes tiedä miks mä kirjoitan tästä asiasta tai näistä fiiliksistä blogiin. Se vaan helpottaa sanoa asioita ääneen ja todeta joskus, ettei mennyt taas ihan niinkuin strömsössä tuo mun tapani käsitellä asioita.

Varsinkin te kovapäisimmät suorittajat, antakaa itselleni lupa olla heikkoja. Se on ihan ok joskus olla se joka ei jaksa.

Ikävä iskää <3