03 kesä fall down seven times, stand up eight

Moikka!

Tänään on ollut kaikin puolin tosi vaikee päivä henkisesti. Aamu ja aamupäivä meni hyvin, mutta kun menin Viiville ripsiin, niin kuulin todella surullisia uutisia ja se toi tietenkin myös mieleen monia muitakin tässä kevään ja syksyn aikana sattumia ikäviä menetyksiä. Ollut kaikinpuolin todella raskas loppu- ja alkuvuosi. Joko pikkuhiljaa riittäisi.

Puhelimessa äiti myös kertoi, että isän loputkin tavarat oltiin saatu suomeen. Isän puhelimen taustakuvana oli mun kuvia, eri lukitusnäytöllä ja toinen päänäytöllä. Myös tietokoneen taustakuvana olin minä. Se särkee mun sydämen ja tuntuu kuin joku taas raatelis mun rintaa auki. Isä oli mun suurin tukija ja turva, asiassa kuin asiassa 100% mun takana. Ei ollut varmasti päivääkään, ettei isä kertonut kuinka paljon rakastaa ja miten ylpeä on musta ja kaikista meistä lapsista.

No, otin päikkärit ja ajattelin että rauhotun niiden aikana. Ja kuka sanoo, että päiväunet virkistää? Mä ainakin herättyäni oon aina hetken niin pahasti pihalla, että en muista edes omaa nimeäni. 😀 Silmät oli itkemisestä turvonneet kiinni ja salille pitäis lähteä. Mulla meni valehtelematta yli kaksi tuntia, kun psyykkasin itteeni treenejä varten. Joka 5 minuutti päätin, että tänään en mene, mä oon ansainnut sen että saan rypeä himassa peiton alla. Yea right. En tosiaan ole. Ja sitäpaitsi, enemmän mä itseäni siinä satutan, kun jätän treenit välistä ja annan itselleni luvan angstata yksin himassa ja kirota elämän julmuutta, se kun ei muuta mitään.

Lähdin todella vastenmielisellä asenteella salille. Olin täynnä raivoa, koska mun ja mun koko perheen menetys tuntui niin epäreilulta ja se suututti. Teki mieli riehua ja paiskoa tavaroita.

5 minuuttia salilla ja alkoi jo mieli keventyä. Selkätreenin loppuun tein noin 35minuutin HIIT treenin, joka sisälsi pelkkää ylämäkeä, pakarapotkuja, erilaisia kyykkyhyppyjä ja askelluksia. Siihen sain purettua mun loputkin vitutukset ja nyt on jo todella paljon parempi fiilis.

Onneksi menin, sillä mä olisin muuten vieläkin himassa silmät entistä enemmän paisuneempina ja vihaamassa maailmaa. Kyllä treeni on parasta terapiaa!

It doesn’t matter how many times you fall

what matters most is your will to stand up again and fight.

lopuks jo irtos vähän hymyäkin