21 touko Ihmisiin takertuja.

Moikka!

Juttelin eilen pitkään mun äidin kanssa eräästä asiasta, minkä todella moni kokee eritavalla ja halusin kirjoittaa siitä myös teille ja kuulla, miten te asian koette ja minkä takia toimitte miten toimitte.

Tätä on hieman vaikeaa pukea sanoiksi, mutta kyse on siitä, että hyvin moni esimerkiksi erottuaan ajautuu suuriin riitoihin ja hyvin usein eron jälkeen ei olla enää missää tekemisissä.

Mulla on ollut elämässä kolme vakaa suhdetta ja olen jokaisen exäni kanssa hyvissä väleissä. En välttämättä tekemisissä, mutta kuitenkin aina moikataan kun nähdään. Mä olen itse sitä mieltä, että mä en vois ikinä vihata ketään, kenen kanssa olen haaveillut yhteisestä tulevaisuudesta tai ketä olen kerran rakastanut. Kuitenkin hyvin moni kokee todella oudoksi sen, että vaikkapa Joel on edelleen mun hyvä ystävä ja hän on myös mun muunkin perheen kanssa erittäin hyvissä väleissä sekä tekemisissä edelleen ja on toivottavasti aina. Tottakai tulevaisuudessa on luonnollista, että kun mahdollisesti uusia suhteita tulee, niin jokaisen rooli muuttuu, mutta mun mielestä täällä maailmassa on niin vähän hyviä tyyppejä, ettei meillä todellakaan ole varaa heittää ihmistä pois elämästä vaan siks että kaikki ei mennytkään ihan just niin kuin suunniteltiin.

Päädyttiin tähän aiheeseen eilen, kun olin kaupassa jälleen kerran soittamassa mun isälle ja kertomassa mun uusista työasioista. No, mitäpäs mä sinne soittelen, ei siellä kukaan enää vastaa. Isän kuolema ei ole vieläkään konkretisoitunut mun elämässä, sillä hän lähti reissuun ja menehtyi Afrikkassa ja ehkä jollain tapaa uskottelen itselleni, että hän on siellä vieläkin. Me ei nähty häntä esimerkiksi sairaalassa tai päästy sulkemaan sitä keissiä hautajaisten lisäksi oikeen mitenkään. Hautajaisetkin meni niin sumussa, etten muista oikeestaan mitään muuta kuin roikkuneeni isän arkussa.

Monilla on myös erilaisia tapoja käsitellä läheisen kuolemaa. Hyvin moni on sitämieltä, että saman tien vaatteet pakettiin ja kaikki muistuttava pois silmistä. Poissa silmistä, poissa mielestä. Joo, mutta miks? Miks täytyy olla poissa mielestä? Onko tässä se sama logiikka kun siinä, että kun erotaan niin ei olla missään väleissä ja opetellaan lähinnä vihaamaan toista jotta on helpompi mennä eteenpäin? Mä en halua ikinä luopua kenestäkään ihmisestä tai opetella unohtamaan ketään. Mä mielummin opettelen hyväksymään asian, että mun isä ei ole täällä enää ja olla kiitollinen siitä ajasta kun hän oli, tai että joku suhde ei toiminutkaan suunnitelmien mukaan, mutta en mä ikinä unohda tai halua sen vuoksi kenestäkään kokonaan luopua jos se musta on kiinni.

Mä ymmärrän että syitä eroille on monia, ei aina niin helppoja juttuja ja sellasia mitä kukaan ei välttämättä ymmärrä, mutta jos kyse on siitä, ettei toimi, niin sillon mä ihmettelen sitä katkeruutta ja vihaamista. Saatan olla sekaisin, mutta mua on petetty enkä siltikään vihaa sitä ihmistä. Tottakai tuntuu pahalta ja se saa vihaiseksi, mutta jos näin käy, niin sillä on jokin tarkoitus, eikä se tyyppi ole sillon mulle se oikea.

Monilla on suhteessa se joko naimisiin tai sitten vihataan toisiamme- periaate. Miks ihmiset haluaa niin paljon vihata ja katkeroitua, koska asiat ei menneet just niinkuin haluttiin? Mä uskon kuitenkin, että kaikella on jokin tarkoitus. En tietenkään halua uskoa, että esimerkiksi isän kuolemalla olisi ollut jokin tarkoitus, vaan ehkä enemmänkin niin päin, että hänen roolillaan mun elämässä oli tarkoitus ja hänen aikansa oli valitettavasti lyhyempi kuin olisin toivonut.

Oonkohan mä jonkinlainen ihmisiin takertuja? Tää on yksi painavampia syitä, miks mun on hemmetin vaikea päästää ihmisiä oikeesti mun lähelle. Mulla on paljon tuttuja ja kavereita, mutta kerran kun solmin suuremman tunnesiteen johonkin ihmiseen, niin se saattaa viedä multa vuosia jos mä syystä tai toisesta joudun siitä ihmisestä luopumaan.Se on mulle aivan äärettömän raskasta, että joku joka merkkas mulle todella paljon ystävänä tai sitten jonain vielä suurempana, pystyy noin vain heittämään meidän välisen ystävyyden roskiin.

Joillekkin se kuitenkin tuntuu olevan todella helppoa.

Toisaalta tämänkaltainen asioiden käsittely on luonnollista, sillä rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan väliinpitämättömyys. Mä en kuitenkaan halua kantaa turhaa vihaa mun sisällä ketään kohtaan ja yritän aina antaa anteeksi, oli kyse mistä tahansa, jos se auttaa säilyttämään hyvän tyypin mun elämässä.

Mitä mieltä te ootte?