Posted at 23:35h
in
Yleinen
by Linda Manuella
Seuraava kirjoitus perustuu omiin kokemuksiini. Ymmärrän, että on olemassa mielen sairauksia, joissa aivokemia ei toimi ja lääkitystä tarvitaan. Masennuksesta löytyy erilaisia versioita, kuten vaarallinen itsemurhaan johtava masennus, jossa lääkehoitoa tarvitaan, mutta ikinä, ei ikinä yksistään. Aina tarvitaan tueksi myös muita apuja, kuten terapiaa, jota harvemmin tarjotaan.
Lääkitys oli varmasti omallakin kohdalla hetkellisesti toimiva ja antoi tauon hengähtää, mutta pelkästään pinnallinen laastari sisäiseen verenvuotoon, asioihin jotka tulee jokatapauksessa jossain vaiheessa elämää käsitellä.Tämä kirjoitus siis perustuu omaan kokemukseeni, jossa lääkitystä ei missään nimessä olisi tarvittu. Näen samanlaisia tapauksia liikaa ympärilläni, joten haluan tarttua asiaan oman kokemukseni kautta.
Mä en ole itse koskaan suoranaisesti uskonut masennukseen. Tai paremmin sanottuna en halua antaa voimaa masentumiselle. Huomaan ympärilläni miten monet ihmiset ovat ”masentuneita”. Lähes jokainen ystäväni on kertonut jossain vaiheessa elämäänsä olleensa masentunut. Nykyään yhteiskunta tarjoaa todella hulppeat mahdollisuudet syrjäytymiseen sekä masentumiseen. Teksti on lähinnä osoitettu nuorille, jotka kokevat näitä asioita hyvin vahvasti, kun etsitää vielä sitä omaa tarkoitusta ja tehtävää maailmassa. Ymmärrän, että on aikoja kun elämä käy todella lujaa päälle. Mua, niinkuin moni tietää, on viime syksyn aikana potkittu kumoon mitä kamalimmilla tavoilla. Menetin todella nuoren, vasta 49 -vuotiaan isäni äkillisesti. Samaan aikaan erosin 3 -vuoden suhteesta Joelin kanssa.
Voisin väittää, että viime talvi oli hyvin otollinen aika masentua ja mulle annettiin siihen kaikki eväät. En ensinnäkään tekisi koskaan sitä isälleni, että jäisin tuleen makaamaan asian vuoksi tai kaatuisi tapahtumasta, jolle hän ei voinut mitään. Se olisi ilkeintä mitä voisin hänelle tehdä.
En siis halua uskoa, että masennus on automaattisesti asia, jossa ihminen tarvitsee lääkityksen. Mulla on aikoja jolloin olen todella masentunut, mutta niihin auttaa vain oma duuni sen eteen, että sä löydät positiivisia asioita joista löytää voimaa ja syitä tarttua kiinni elämästä ja nauttia. On hyvin tärkeää löytää oma halu voida hyvin ja uskoa siihen, että elämä on kaunis ja ainutlaatuinen kokemus ja mahdollisuus. Kuin pieni seikkailu jonka jälkeen palaamme sinne mistä ikinä tulemmekaan.
Kaikesta tästä huolimatta, olen ihminen joka on syönyt masennukseen, unettomuuteen, ahdistuneisuuteen sekä paniikkihäiriöön mielialalääkitystä KOLME vuotta.
Jep, minä. Olen kertonut syömishäiriöistäni ennenkin. Oli ajanjakso, kun olin hyvin pohjamudissa. En nukkunut, bulimiset sekä anorektiset vaiheet olivat vieneet multa kaiken energian ja yhtenä päivänä en enää noussutkaan sängystä.
Olen ollut aina hyvin itsepäinen. Ihminen joka auttaa muita, kuuntelee, mutta ei itse puhu tai pyydä apua. En koskaan ole kokenut, että mulla on oikeus valittaa mistään, sillä mulla on kuitenkin kaikki mitä tarvitsen ja enemmänkin.
Burnoutin iskiessä mun oli kuitenkin viimein nostettava kädet ilmaan ja myönnettävä, että jotain täytyy tehdä. Menin lääkäriin ja kerroin sairastavani bulimiaa, etten ollut nukkunut kuukausiin sekä ylipäätään surumielisyydestäni. Koin olevani ahdistunut ja sain joskus jopa jonkinlaisia paniikkikohtauksia.
Lääkäri tokasi muistaakseni että jaa. Laitetaas sulle tällänen. Tää ei oo mikään paha lääkitys. Jos alkaa masentaa tai mitään ei tapahdu niin nostetaan sitten vaan määrää.
Lähdin siitä 15 minuutin tapaamisesta mielialalääkityksen lääkeresepti seuraavaksi puoleksi vuodeksi kourassa. Olen aina ollut niitä vastaan, mutta heikkona hetkenä sitä tarttuu mihin vain. Jos sais edes nukuttua, ajattelin.
Hain lääkkeen ja sen jälkeen elin noin viikon täysin sumussa. Nukahtelin pystyyn, olin kuin mikäkin huumehörhö. En tajunnut sanaakaan, en tuntenut oikein mitään, olin vain. Tuntui hemmetin sumuiselta. Ei onnelliselta, mutta todella turtuneelta.
Bulimia ei loppunut siihen. Tapasin kuitenkin Joelin jo muutama kuukausi lääkkeiden aloittamisesta ja Joelista parantuminen alkoi. Olin todella onnellinen ja totesin, etten mä näitä lääkkeitä tarvitse. Lopetin lääkkeet.
Noin viiden päivän kuluttua aloin saamaan ihmeellisiä sähköiskuja ”aivoihin”. Hikoilin yöt jäähilemäistä hikeä niin pahasti, että aamulla olin sininen kylmyydestä ja yöpaidastani pystyi puristamaan hikeä. Yhtäkkiä en enää pystynyt kävelemään, koska tasapainoni oli hukassa. Lähdin muutaman kerran kouluun, mutta en enää uskaltanut nousta ja jäädä metrosta, sillä pelkäsin menettäväni tajun. Jos käänsin päätäni, menetin niin pahasti tasapainoni että kaaduin välittömästi maahan. Oksentelin ja voin kaikin puolin todella pahoin.
Ensimmäinen ajatus oli tietenkin, että jaa, mulla on aivoissa syöpä. Kävin lääkärissä, mitään ei löytynyt… mitä hemmettiä. Rupesin ajattelemaan mitä olen muuttanut ja muistin lääkkeet. Kokeilin ottaa yhden ja tunneissa oireet katosivat. Hienoa. Olin 19 vuotias lääkeriippuvainen.
Tämän saman on käynyt myös muutama ystäväni läpi. Muistan kun noin vuos sitten yksi ystäväni soitti lähes itkien ja kertoi samanlaisista oireista. Sillon sain selville, että hänkin syö samaa lääkettä ja pystyin valaisemaan asiaa. Hänellekkään ei oltu kerrottu.
Kukaan ei kertonut mulle sivuoireista, ei kukaan. Yritin lopettaa kymmeniä ja kymmeniä kertoja, mutta en kestänyt vieroitusoireita. Söin kaksi vuotta lääkkeitä vain jotta pystyn pitämään oireet poissa, en siksi että olisin ollut masentunut.
Nyt olen ollut ”kuivilla” jonkin aikaa ja on törkeen hyvä fiilis. Itse lopettamis prosessiin meni noin 6 kk. Pilkoin annoksia pikkuhiljaa pienemmiksi ja pienemmiksi, kunnes pystyin olemaan ilman. Yritin tätä samaa kymmeniä kertoja, onneksi lopulta onnistuin….
Olen puhunut lääkityksestä avoimesti ja tehnyt pientä tutkimusta kyselemällä muilta onko heille koskaan tarjottu lääkitystä, tai syövätkö he jotain. On aivan sairasta miten helposti nuoria lääkitään vaarallisilla ja koukuttavilla lääkkeillä! Sanoisinko että kymmenestä nuoresta kahdeksalla on joko mielialalääkitys tai heille on tarjottu sitä.
Menet lääkäriin sitten unettomuudesta, syömishäiriöstä, ahdistuksesta tai vähän pahasta mielestä, sut hiljennetään lääkkeillä. Lähes jokainen meistä käy tällaisia ajanjaksoja läpi, että masentaa tai uni ei tule. Joskus sitä kohtaa jonkun kriisin, joka taas aiheuttaa tietynlaisia hetkellisiä oireita. Niistä pääsee muillakin tavoilla yli, mutta harvemmin näihin asioihin tarjotaan terapiaa tai muita mahdollisuuksia, joita on uskoakseni monia monia muitakin, kuin lääkitys.
Sama homma hormoneista. Mun kaveri kertoi eilen, miten hänellä todettiin 16- vuotiaana eräs hormonaalinen sairaus, mikä on 100% parannettavissa pelkällä ruokavaliolla ja sen sijaan, että hänelle oltaisiin kerrottu vaihtoehdoista, häntä on pumpattu viimeiset 7 vuotta hormoneilla.
Halusin kertoa kokemuksistani, sillä toivon todella että jokainen harkitsee kerran tai kaksi ennenkuin aloittaa minkäänlaista lääkitystä, jos muitakin vaihtoehtoja on. Luontaistuotteet ovat yllättävän tehokkaita esimerkiksi unettomuuteen (erilaiset rauhoittavat yrtit yms.) ja monet sairaudet ovat todellakin parannettavissa ja ehkäistävissä ruokavalioiden sekä liikunnan avulla. Uskon myös että sama pätee ”mielialasairauksiin”. Kaikki lähtee omasta halusta. Ole kiitollinen, etsi ja keskity kauniisiin asioihin sun elämässä, niihin mitkä on hyvin ja mikä tärkeintä, tsekkaa ihmiset sun ympärillä! Jos et ole siellä missä haluaisit, tee töitä sen eteen sen sijaan että huumaat mielesi. Muista kiittää jokaisesta päivästä. Mä kiitin jopa päivänä, jolloin mun isä kuoli.
Toimin mielelläni varoittavana esimerkkinä siitä, miten nuoren voi huijata hiljenemään. Tuleehan se nyt hemmetisti halvemmaksi ohittaa ongelma ja turruttaa tunteen, kuin vaikka tarjota terapiaa tai muita vaihtoehtoisia tapoja käsitellä masennuksen aiheuttaja ja mennä eteenpäin elämässä kirkkain mielin.
”jos esim.vituttaa niin sit vituttaa…ei se lääkkestä lopu, mutta kun otat lääkkeen niin et enää tiedä, että sen alla sua yhä vituttaa…” – Äippä
Nyt kun olet lukenut tekstin ja suutuspäissäsi kerrot miten idiootti olen, kun en ymmärrä masennuksesta mitään, niin pyydän että luet aloitus tekstin uudelleen jotta muistat, että kerron jo alussan tiedostavani sen, että masennuksessa ja mielen sairauksissa on erilaisia versioita ja asteita, joihin lääkitystä tarvitaan. Muistathan myös sen, että teksti käsittelee minun omia kokemuksiani sekä vertaan myös tapahtunutta oman elämäni sisällä törmättyihin tapauksiin, joissa tarina on samankaltainen. Kiitos.
