Posted at 18:23h
in
Yleinen
by Linda Manuella
Heippa!
Mä ajattelin, että tarttuisin pitkästä aikaa hieman vakavampaan aiheeseen, nimittäin Bulimiaan. Itse olen aina ollut hyvin avoin sen kanssa, että olen nuorempana paininut millon minkäkin syömishäiriön kanssa. On lähes muodikasta sanoa, että on joskus ollut alipainoinen ja käynyt jonkinlaisen anorektisen vaiheen elämässään läpi. Harvemmin kuitenkaan uskalletaan puhua Bulimiasta, vaikka se onkin paljon yleisempi syömishäiriön muoto kuin mikää muu, mutta koetaan häpellisenä sekä ällöttävänä sairautena.
Bulimia alkoi lähinnä pienillä askelilla näkyä elämässä. Muistan kun anorektisina aikoina söin vahingossa 3 kappaletta turkinpippureita ja shokissa puklasin ne ulos. En muista koska hokasin tämän hienon tavan ahmia itseni täyteen ja oksentaa, mutta se varmaan alkoi siihen aikoihin, kun oli ollut lähes kaksi vuotta syömättä. Muistan olleeni aina todella hyvä oksentamaan, se ei siis ollut mulle yhtään ällöttävää tai vaikeaa ja pystyin tekemään sen lähes ilman ”apua”.
Muistan lukeneeni forumeilta vinkkejä muilta bulimikoilta ja opin pikkuhiljaa itsekin, minkä saa helpoiten ulos ja mitä ei kannata syödä, mitä taas kannattaa syödä ns. pohjalle ja mitkä jättää viimeiseksi. Aluksi se oli hauskaa. Suunnittelin päiviä, saatoin odottaa jopa viikon vapaapäivääni ja sulloutua herkkujen kanssa kotiin. Sillon se oli jollain tapaa vielä hallinnassa. Paastosin koko viikon ja juhlin saavutusta yksin syömällä, mutten kuitenkaan lihonnut. Olin todella laiha, joten mua ei herkkujen osto hävettänyt. Päin vastoin, musta oli hauskaa ostella niitä ja miettiä että jos joku jotain ajatteli, niin korkeintaan sitä, että miten noin pieni ihminen voi syödä tuon määrän ilman lihoamatta. Tai ehkä sillä oli jotkut juhlat. Joka viikonloppu.
Jossain kohtaa se hauskuus kuitenkin väistyi. Ennen nautein syömisestä, mutta nyt siitä oli tullut jotain vierasta ja pakkomielteistä. En uskaltanut ostaa kotiin mitään, sillä saatoin syödä kaiken! Enää en saanut nautintoa syömisestä, vaan oksentamisesta. Olin kehittänyt itselleni riippuvuuden jota en pystynyt enää hallitsemaan. Ahmimiskohtauksen aikana olin kuin sumussa, söin järkyttäviä määriä maistamatta mitään ja sen jälkeen vietin painajaismaisia hetkiä pää pöntössä.
Kohtauksen jälkeen ei ollut enää hyvä tai onnistunut olo. Itseviha täytti mielen, makasin sängyssä itkien monen monta kertaa epätoivoisena. En enää uskaltanut nukkua, sillä elimistöni kävi niin ylikierroksilla, että pelkäsin sydämeni pysähtymistä. Rytmihäiriöitä 19-vuotiaalla. Mahtavaa. En jaksanut tehdä enää mitään, pyörtyilin monesti arkisin, rystyseni olivat verillä, sylkirauhaset jatkuvasti turvonneet sekä naamassa näkyi katkenneita pintaverisuonia. Eräs aamu herättyäni en enää päässytkään ylös sängystä.
Tiesin että pahimmassa tapauksessa tapan itseni, mutta samaan aikaan pelkäsin lihoamista. Ravasin sydänfilmeissä sekä verikokeissa, eikä musta löytynyt mitään konkreettista vikaa. Ketään ei tiennyt syytä mun huonolle ololle, pyörtyilylle tai väsymykselle. Ei tietenkään, kun tämä vika oli pääni sisällä ja seuraukset itseaiheutettua. Halusin epätoivoisesti parantua, mutta en uskaltanut sanoa mitään ääneen. Tiesin että mun keho oli niin jumissa, että jos alottaisin syömään normaalisti, niin väistämättä lihoaisin. Pelkojeni sekä itseaiheutetun ryssityn aineenvaihduntani vuoksi olin oravanpyörässä, enkä tiennyt mitä tekisin. Oksentelisinko sekä paastoisinko koko loppuelämäni, vai alkaisinko syömään ja paisuisin pahimmassa tapauksessa kymmeniä kiloja?
Pahinta oli, että kuvauksissa ja pr-tapahtumissa laihojen tyttöjen harrastuksiin kuului mm. syömishäiriöiden vertailu. Kellä oli mikäkin. Se loi 18 vuotiaalle kuvan siitä, että tätä se kuuluu olla.
Bulimia ei kestänyt loppujen lopuksi mulla niin kauaa, ehkä vuoden, mutta se vuosi tuntui helvetillisen pitkältä ja masentavalta. Olen todella onnekas, että sain sh- oireet nopeasti kuriin, enkä kovin montaa vuotta joutunut painimaan niiden kanssa. Mulle käännekohta oli kun alkuvuodesta 2012 tapasin Joelin. Noin puoli vuotta meidän suhteen jälkeen kerroin Joelille sairaudestani ja opetin hänelle, miten hän pystyy näkemään olenko oksennellut. Paljastin miten sen näkee rystysistä, poskista, silmistä ja sylkirauhasia tunnustelemalla. Kerroin myös vanhemmilleni sekä ystävilleni. Se oli merkittävin askel eteenpäin, sillä aina kohtauksen tullessa sain tukea ja apua. Pitkään kieltäydyin herkuttelu-illoista. Rakastin kyllä osallistua ruoan tekoon, mutta söin pizzan sijaan salaatin, sillä en kestänyt sitä kohtausta minkä jo yksi pala sai aikaan. Jos vain söisin pizzan ja oksentaisin sen salaa ulos. Kukaan ei huomaisi mitään, olinhan niin taitava siinä. Taistelin pitkään kohtauksia vastaan.
Toinen syy, mikä lopulta sai minut kierteestä lopullisesti ulos oli fitneksestä innostuminen. Se alkoi pikkuhiljaa pienestä, kaukaisesta haaveesta. Laihuuden ihannoinnin tilalle rupesi jo vuonna 2011 tulemaan toive vahvasta ja kauniista fysiikasta. Mulla on vieläkin facebookissa kuva, jonka olen vuonna 2011 lisännyt ja julistanut, että joskus minustakin tulee tämän näköinen. Treenasin tuolloin paljon, mutta palloilin sillon kuitenkin vielä syömättömyyden ja ahmimisen välillä, joten kehitystä ei todellakaan tullut. Haave tuntui todella kaukaiselta.
Motiivi treenaamiselle ja haavelleni oli silloin vielä pinnallinen, sen myönnän.Halusin näyttää hyvältä, hyvinvoinnilla ei niinkään ollut merkitystä.
Työskentelin kuntosalilla, joten juttelin ja työskentelin paljon personal trainereiden kanssa ja tiesin etten koskaan voi kehittää kehoani haluamaani suuntaan syömättä saatika oksentelemalla. Tiesin, että asiaan tulee tehdä muutos ja kun pikkuhiljaa bulimian oireet vähenivät, haaveet nostivat taas päätään. Pitkän harkinnan ja haaveilun jälkeen lopetin työt kuntosalilla ja hain opiskelemaan vuonna 2012. Tiesin että haluan tulevaisuudessa auttaa ihmisiä ja työskennellä liikunnan parissa, mutta halusin olla 100% varma, että ala ja harrastus kiinnostaa oikeasti, ennenkuin alan huutelemaan haaveesta kisata. Opintojen edetessä järkytyin, kun ymmärsin mitä olen itselleni tehnyt ja miten itse seison haaveideni edessä.
Vuonna 2012 Kroppani oli aivan sekaisin syömishäiriökierteestä. Saatoin lihota pelkästä omenasta, sillä kehoni varastoi kaiken mitä sai ja aineenvaihduntani oli aivan jumissa. Juttelin monen ammattilaisen kanssa asiasta ja tiesin, että jos haluan koskaan saavuttaa haluamani, minun on alettava työstämään aineenvaihduntaani, eli syömään. Jouduin hyväksymään sen, että kehoni todennäköisesti kerää myös rasvaa itseensä ennenkuin se alkaa taas toimimaan ja menee aikaa, kunnes päästään siihen pisteeseen, että aineenvaihduntani on normaali.
Yllättävän nopeasti keho alkoi omaksumaan uuden ruokailutavan. Ensin tietenkin ”pullahdin” ja näin paljain silmin miten aloin keräämään rasvaa sekä nestettä. Niin monet kerrat heitin hanskat tiskiin ja sanoin Joelille lopettavani. En voinut tehdä kuvauksia, en edustaa (tein ennen paljon pr- ja kuvaus töitä), enkä tuntenut oloani hyväksi. Halusin kuitenkin taistella unelmani eteen ja joskus voida hyvin, pystyä syömään normaalisti ja nauttimaan taas ruokailusta. Salainen haaveeni oli kuitenkin edelleen myös joskus kisata.
2013 Syksyllä valmistuin ja uskalsinkin kertoa haaveesta ääneen. Sillon hankin valmentajan. Olin ollut jo yli vuoden oksentelematta, opetellut syömään sekä treenaamaan oikein ja seuraavaksi oli aika ottaa askel eteenpäin.
Kisasin syksyllä 2014, jolloin olin ollut jo 2,5 vuotta erossa SH:n oireista.
Se hetki kun karsinnoista tuli voitto, oli niin mieletön hetki mulle, että harva sitä voi ymmärtää. Mä en todellakaan ole syntynyt lenkkarit jalassa ja tiennyt pienestä asti miten urheilijan tulee elää tai syödä. Tie ei oo ollut todellakaan helppo, mä olen käynyt niin pohjamudissa terveyteni kanssa sekä tehnyt vuosia duunia sen eteen, että voin edes aloittaa normaalin elämän, josta sitten kehittyä vauvan askelin urheilijaksi.
Äidin kanssa keskusteltiin joku päivä siitä, millaisen tien olen kulkenut ja antoi mun mielestä hyvän vertauskuvan tästä mun tiestä tähän hetkeen. Jos olisin 100m juoksija , niin mä olen joutunut lähtemään 60m kauempaa kuin muut ja vasta jossain kohtaa saavuttanut sen saman lähtö viivan ja vasta nyt koen olevani monen lajin harrastajan, urheilijan kanssa samalla viivalla. Ja täältä tullaan aika saakelin kovaa. 😉
Monen mielestä sh- ihmiset pitäisi pitää vuosia kaukana fitneksestä, eikä ehkä koskaan edes harkita lajia. Mä tiedän, että tää on ollut yksi tekijä mun elämässä, joka on todella vahvasti antanut mulle voimaa yrittää ja nousta aina uudelleen. Moni nuori sairastuu, kun ei oikeen tiedetä mitä tehdä, mihin kuulua ja ainut mitä tiedetään on, että täytyy olla laiha. Joskus ihminen saattaa alkaa tylsyyttään tai jonkun kriisin keskellä pakonomaisesti hallitsemaan jotain ja valitettavasti usein helpoin asia elämässä on hallita oma ruokailu. Jos mä olisin edelleen sormi nenässä palloilemassa, ehkä jonkun toimistoduunin parissa ja liikkuisin edelleen vain jotta voin olla laiha, niin voi olla, ettei tilanne olisi ihan samankaltainen tällä hetkellä.
Fitness ehkä on omalla tavallaan myös pakonomaista. Meidän on PAKKO syödä. Mun on offilla PAKKO keritä pikkuhiljaa nostamaan mun kalorien saantia korkeammaksi kehitystä sekä kisakautta varten, siksi mun on PAKKO tietää suurinpiirtein kuinka monta grammaa syön mitäkin, jotta tiedän miten paljon voin lisätä ruokaa ja pysyä kärryillä, sekä siksi että tiedetään dieetillä mistä lähdetään ja millä makromäärällä tulisi mitäkin tapahtua. Ei siksi, että me haluttaisiin nälkiintyä tai olla laihoja. Laihuus ja nälkä ovat kirosanoja meidän keskuudessa.
Ja mitä kisadieettiin tulee, söin päivittäin viime kisadieetillä enemmän kuin nuoruudessani kuukauden aikana, päivääkään en joutunut näkemään nälkää ja tällähetkellä ruokaa on oikein hyvin. Normaali minun ikäinen nainen syö arkena saman verran ruokaa ja kaloreita, mitä itse söin dieetillä. Monen nuoren keho on niin sekaisin, että he lihoaisivat mun dieetti ruokavaliolla. Mä tiedän, koska olen itsekin ollut siinä tilanteessa.Siksi esimerkiksi minua harmittaa, jos bikini kisaajien elämäntapa rinnastetaan syömishäiriöön, sillä syömishäiriön läpi käyneenä voin kertoa, että sitä tämä ei ole OIKEIN tehtynä.
Toki laji sisältää vaikka minkälaista tapaa toteuttaa ja päästä kuntoon, itse teen kaiken asettamalla terveyteni etusijalle.
Eikä tämä niin pakkomielteistä ole. Luulen, että monelta vain puuttuu tieto ja taito toteuttaa terveellisiä elämäntapoja arjessa, jolloin se kuulostaa vieraalta ja työläältä. Syön halutessani ulkona tai juon lasin viiniä. Tässä on kuitenkin kasvettu sen verran, että ulkonäkökeskeisestä motiivista on päästy siihen, että asioita tehdään rakkaudesta lajiin ja treeni on päivän kohokohta, eikä mikään pakollinen suoritus. Nautin siitä, että kehoni voi hyvin enkä halua saastuttaa sitä, en kaipaa viikottain krapulaa tai päivittäin sitä tukalaa oloa kun pizza tukkii koko suoliston tai saa mahani kipeäksi. Joskus on hauskaa laittaa ranttaliksi, mutta nautin kun olen täynnä energiaa ja olo on fresh. Nukun paremmin, syön paremmin, jaksan paremmin ja voin niin paljon paremmin.
Petri Mast
Halusin kirjoittaa kamppailustani bulimian kanssa, sillä näen sitä niin paljon ympärilläni. Tiedän mitä se pahimmillaan on ja haluan rohkaista ihmisiä hakemaan apua ja puhumaan läheisille asiasta. Kaikki lähtee itsestä ja halusta parantua, siihen tuen saa varmasti pyytämällä. Kaikki on mahdollista. (:
muistakaa osallistua #belfieworkout kilpailuun! ohjeet edellisessä postauksessa.
