Mistä tietää että on oman lajin parissa?

Heippa!

Isän menettäminen vei voimat niin alas, että muutama viikko on mennyt syö-nuku-selviydy meiningillä. Olemme käyneet kyllä ihmisten ilmoilla, sillä kotona kököttäminen antaa ikävästi surulle yliotteen, joten on ollut kiva käydä kavereiden ja veljien kanssa ulkonakin. Äiti on ollut nämä viikot luonani ja kreikasta meille saapui isän veli. Tässäkin vaiheessa nyt mietin, että koko perhe on koolla, mutta mitä jäi? Ainiin, en valitettavasti voi kirjoittaa tai kertoa missä isäni oli. Saatan yhä edelleen soittaa vahingossa isälle ja jos jotain tapahtuu, mietin hetken että tämä mun on pakko kertoa hänelle. Onneksi isän veli on tosiaan tullut Suomeen, mikä on ollut todella lohdullista, mutta myös surullista samaan aikaan. On hämmentävää viettää aikaa ihmisen kanssa, jonka halaus tuntuu samalta kuin isän ja jonka ääni on täysin identtinen. Ulkonäkö on myös hyvin pitkälle samanlainen…

On vaikea kuvailla fiilistä. Välillä olen pihissyt innosta, kun ajattelen miten isä pystyy mua nyt ohjaamaan elämässä ja välillä tuntuu kuin olisi jatkuvasti jonkin paniikkikohtauksen alaisena. Hetken oli päiviä kun oli parempi olo, mutta hautajaisten lähestyessä kipu palasi takaisin. Tiedättekö sen tunteen, kun oksettaa mutta mitään ei tule? Mulla on se olo, mutta oksettamisen sijaan tuntuu kuin saisin paniikkikohtauksen, mutta se ei vain tule. Välillä toivon että se tulisi, jotta hetkeksi rauhottuisi ja olo kevenisi.

Someen on helppo lisäillä hymy kuvia, mutta sen sijaan että hymyilyttäisi, ilme on lähinnä tämänkaltainen:

10648563_10152488953925794_5643401833424105631_o

 

Vihastuttaa, suruttaa, ärsyttää. Ajoittain tekis mieli hakata ihmisten päitä yhteen, kun kuuntelee kaikenmaailman narisemista ympärillä. Turhaa turhaa turhaa. Olo on niin väsynyt, että ihmettelen miten jollakin on energiaa mouhota muista tai valittaa asioista, millä ei ole mitään merkitystä.  Enkä nyt tarkoita ettenkö itse sortuisi hyvinkin usein samoihin asoihin, mutta tällä hetkellä näkee asiat hieman toisenlaisten lasien läpi. Miksi, mitä väliä. Tällä hetkellä mietin, että miksi mä nytkään jaksan edes tuoda tämän asian esiin tai tulla surulliseksi siitä mitä ympärillä tapahtuu. Jotenkin haluan ehkä kertoa teille, että älkää välittäkö negatiivisista ja turhamaisista asioista elämässä ja ehkä tästä voin itse sen verran oppia ja mennä ihmisenä askeleita eteenpäin, että pystyn tulevaisuudessa raivaamaan surutta kaiken turhan ympäriltä ja keskittyä asioihin jotka itselle tai läheisille merkitsee.  Sen mä vaan sanon, että älkää rakkaat ihmiset yrittäkö koskaan elää kenellekkään muulle, kuin itsellenne ja antakaa muidenkin elää. Se miten jokainen tämän elämän päättää läpi kulkea, on oma valinta. Miten tämä sitten esimerkiksi tähän bloggaamiseeni varmasti vaikuttaa on se, että nyt todella ymmärrän kun äitini joskus sanoi ettei ihmistä saastuta se mitä hän kuulee vaan se mitä hänen suustaan tulee. Go ahead, ole julma ja sylje olosi kommenttiboksiini. Se ei minun sieluuni koske.

Nyt kun on tarpeeksi masisteltu niin voin iloiten kertoa, että pääsin tiistaina treeneihin kiinni. Lähdin vain aamulla yhtäkkiä suoraan sängystä ulos treenaamaan ja vedin tunnin sprintti-, askelkyykky- ja punnerrustreenin. Voi morjes että oli seuraavana päivänä pakarat jumissa. Huh!

Treeni kulki ihan törkeen hyvin, mistä olin todella yllättynyt koska tämä yleinen olotila on mitä on.

1512160_10152488953915794_5169434894823160973_o

Uskollinen töölönlahti toi taas upean fiiliksen ja antoi hyvät puitteet treenille. Energiatasot pomppas kummasti ja mielikin hieman koheni.

Eilen sitten sainkin kokea jotain aivan mieletöntä riemua. Niin pienestä asiasta. Hymyilen nytkin kun ajattelen tapahtunutta. Lähdin salille ja ajattelin matkalla, että mitä mä edes jaksan tehdä siellä. Päätin kuitenkin, että olon mukaan ja teen mitä teen, kunhan menen.

Pääsin sisälle ja lähdin kävelemään TöölöGymin käytävää kohti pukukoppeja ja yhtäkkiä mun kurkkuun nousi sellanen riemukyynelkohtaus ja hetken oli sellanen olo, että voisin päästää itkun lisäksi pienet ilopissat housuun. Niin fiiliksissä olin siitä, että olin päässyt takaisin salille ja sillä hetkellä todella tajusin, että meikäläinen on muuten niin omassa lajissa kun olla ja voi.

10623719_10152488953910794_4462013883470903254_o

Olkapäät oli hyvin nopeasti aivan tukossa ja porraskoneelle annoin sellaiset kyydit, että kyllähän se hymy sieltä irtosi! Tänään taas uudestaan. Eiköhän tämä tästä :)


Tags:
,
34 Comments
  • Saara
    Posted at 17:32h, 20 marraskuun Vastaa

    Olen itsekin menettänyt läheisen ihmisen, ja tunnistan tunteet mistä puhut. Toisen poismenossa on vaikea nähdä mitään positiivista, mutta jos jotain niin kyllä sen jälkeen ihmisenä paljon oppii ja kasvaa. Osaa olla entistä kiitollisempi kaikista läheisistä ja jokaisesta hetkestä, eikä jaksa draamailla turhista asioista. Ajan kanssa sitä huomaa että kaikella on jokin tarkoitus tässä elämässä, vaikkei ehkä juuri nyt siltä tuntuisikaan. Kiva kuulla et oot päässyt taas treenin makuun! :)

  • Piia
    Posted at 17:37h, 20 marraskuun Vastaa

    Vahva mimmi oot henkisesti ja fyysisesti. Samaan aikaan kun yksityiselämässä koko maailma kaatuu niskaan, kuuntelet joidenkin typeryksien arvosteluja ja turhaa skeidaa, joihin he ovat oikeutettuja vaan koska olet tullut julkisuuteen. Unohdetaan nopeasti se että myös sulla on yksityiselämä ja olet ihminen siinä missä muutkin. Voimia Linda. Suru ei häviä, mutta se helpottaa ajan myötä. Hienoa että tajusit lähteä tekemään sitä mikä saa sut hymyilemään. Jokainen tekee virheitä, toisten virheet ovat vain helpompi nähdä. Muista että teet tätä itsesi takia.

  • Saara
    Posted at 17:48h, 20 marraskuun Vastaa

    Paljon voimia sulle ja sun perheelle <3
    Vaikutat todella fiksulta, sydämmelliseltä, upealta tyypiltä ja toivon sulle kaikkea hyvää :) tuo suunnaton suru helpottaa vielä jonakin päivänä, ainakin sen kanssa oppii elämään.
    Sun blogin avulla, jota oon noin pari vuotta seurannut, oon itsekin pikkuhiljaa tajunnut mikä se 'oma juttu' on :) hurjasti tsemppiä jatkoon ja toivon sulle vilpittömästi kaikkea hyvää <3
    Pakko vielä todeta; Älä koskaan välitä ilkeistä kommenteista, ne kertoo usein vain kommentin lähettäjän keskeneräisyydestä ja kyvyttömyydestä laittaa rajat itselleen. Toisten ihmisten tekoja ja ajatuksia ei voi hallita. Kateus on usein kommenttien takana ja ihmisten pitäis tunnistaa oma kateus eikä sylkeä sitä toisten kommenttiboksiin.

  • LindaJ
    Posted at 18:09h, 20 marraskuun Vastaa

    Moikka, tsemppiä ja jaksamista sulle vaikeina aikoina.
    Tarkoitukseni ei ole udella, mutta kirjoittaakohan seiska täyttä sontaa kun väittää, että olisitte eronneet miehesi kanssa? :/

  • Jenni
    Posted at 18:19h, 20 marraskuun Vastaa

    Samoja fiiliksiä kävin läpi, kun oma isäni kuoli yllättäen viime vuonna. Muiden ihmisten turhat valitukset säästä tms. tuntuivat niin turhalta! Pekka Hyysalo onkin mielestäni sanonut hyvin kun häneltä on kysytty miten hän vammautuneena voi kuunnella muiden valituksia arkipäiväisistä asioista. Hän sanoi että ne ovat onnekkaita, jotka voivat valittaa säästä ja muusta turhanpäiväisestä. Eivät onnekseen ole kokeneet mitään pahempaa.

    Suru kyllä helpottaa ajan myötä ja muistelet vain kaikkia ihania asioita isässäsi. Juuri tuo tunne, kun miettii, että tästä pitää isälle kertoa on kamalaa, koska sitten iskee se järkyttävä suru, kun niin ei pystykään tehdä. Paljon voimia<3

    • linda
      Posted at 00:36h, 27 marraskuun Vastaa

      Kiitos kun kerroit, helpottaa aina saada ns vertaistukea ja tietää että on muitakin jotka ovat käyneet tämän läpi…
      kiitos paljon <3

  • minnie
    Posted at 19:12h, 20 marraskuun Vastaa

    ”Isän menettäminen vei voimat niin alas, että muutama viikko on mennyt syö-nuku-selviydy meiningillä. Olemme käyneet kyllä ihmisten ilmoilla, sillä kotona kököttäminen antaa ikävästi surulle yliotteen.”

    Justhan sinä Possessa naureskelit ja jaoit selfieitä ties keiden kanssa. Ymmärrän kuitenkin surusi ja olen pahoillani puolestasi, käyt varmasti läpi aivan hirveitä aikoja.

    • linda
      Posted at 19:27h, 20 marraskuun Vastaa

      Mä en nyt ihan ymmärtänyt sun kommentin ideaa. Sun mielestä mun pitäis siis tvssä olla naama väärinpäin tai en saisi nauttia hetkistä kun saan muuta ajateltavaa ? Jännä.

    • Mari
      Posted at 22:43h, 20 marraskuun Vastaa

      Idiootti kommentti, huhhuh.. Itse kun menetin isäni niin kaikki mistä pystyi positiivista fiilistä saamaan oli tervetullutta. Jos päivästä 15min on kaikki hyvin ja voi hetken olla ajattelematta surua niin onko se paha asia.. Voimia Linda hautajaisiin <3

      • linda
        Posted at 00:33h, 27 marraskuun Vastaa

        Nimenomaan…. Kiitos <3

  • MUSSUTIN
    Posted at 19:48h, 20 marraskuun Vastaa

    Pakko kysyä että miten helkkarissa jaksat silti kaiken tämän jälkeen kirjoittaa blogia? Miten ihmeessä jaksat avata kommentteja läpi kun saat järkyttävän paljon negatiivista kuraa niskaan? Ja miten kerta toisensa jälkeen jaksat vääntää rautalangasta lukijoille sanomisiasi kun jokainen ymmärtää ne aivan väärin. Kauhulla seuraillut noita kommentteja aina ja aina ihmetellyt sun vahvuuttas nousta asioiden yläpuolelle.

    Huh, ihan mieletön olet! Itse en kestäisi edes päivääkään Lindana :)

    • linda
      Posted at 00:35h, 27 marraskuun Vastaa

      Joo, onhan se aikamoista välillä , mutta sille on ajanmittaan turtunut eikä niitä jaksa enää ottaa vakavasti, jos jollain on joku ongelma niin suodaan se hänelle :) kIITOS <3

  • sofia
    Posted at 21:27h, 20 marraskuun Vastaa

    linda olet upea!! ja hienoa että jaksoit käydä salilla ja lenkillä, pikkuhiljaa<3 itsekkin olen läheisen menettänyt ja puoli vuotta meni ihan sumussa, mutta muistot eivät koskaan katoa<3

    • linda
      Posted at 00:34h, 27 marraskuun Vastaa

      Kiitos ja osanottoni sinne <3

  • Hanna
    Posted at 21:51h, 20 marraskuun Vastaa

    tsemppiä sulle! Toi on kova paikka, sympatiat on sun puolella <3 oot vahva mimmi!

    • linda
      Posted at 00:34h, 27 marraskuun Vastaa

      kiitos <3

  • Frida
    Posted at 22:39h, 20 marraskuun Vastaa

    Paljon voimia sinulle <3 treenaaminen on niin kivaa ku vaikka saattaa tuntua niin vaikealta lähteä niin aina se tuntuu hyvältä jälkeenpäin!

    • linda
      Posted at 00:34h, 27 marraskuun Vastaa

      kiitos<<3

  • tannuli
    Posted at 22:44h, 20 marraskuun Vastaa

    Osaan niin samaistua tunteisiisi.Menetin äitini reilu viikko sitten ihan yllättäen ja tää olo on kamala. Äiti oli mulle se kaikista tärkein. Välillä itkettää,naurattaa ja ahistaa. Just tuo ”oksettaa mut oksennus ei tule”- fiilis täälläki. On se niin väärin miks ihmisten pitää lähteä niin aikaisin pois. Koko ajan päässä soi kysymys: ”miksi?”. Mut nyt sitä vaan oppii arvostamaan omaa terveyttä ja että haluaa elää elämäänsä täysillä. (Enkä meinaa nyt mitään alkoholi rellestämistä,benjihyppyjä yms) vaan et nauttii kaikesta arjen asioista eikä valita tyhjästä.”Päivä kerrallaan” on kliseinen lause,mut se on totta. Päivä päivältä olo helpottaa,mut ikävä ei lähe ikinä. Tsemppiä! :)

    • linda
      Posted at 00:33h, 27 marraskuun Vastaa

      Voi sinua :( Paljon voimia, tästä vielä noustaan molemmat ja kasvetaan henkisesti :)

  • Helmi
    Posted at 00:28h, 21 marraskuun Vastaa

    Tsemppiä Linda!! <3

    • linda
      Posted at 00:33h, 27 marraskuun Vastaa

      kiitos<3

  • fightbackstu
    Posted at 00:32h, 21 marraskuun Vastaa

    Ihana Linda <3 Tsemppiä vielä tätäkin kautta kovasti ja kirjoitat tässä kyllä todellakin asiaa. Tärkeintä on keskittyä omaan elämään ja tekemiseen, jättää muiden mielipiteet omaan arvoonsa. Haters are just comfused admirers ;)

    • linda
      Posted at 00:33h, 27 marraskuun Vastaa

      Kyllä!:)

  • Laura
    Posted at 20:02h, 21 marraskuun Vastaa

    Menetin oman äitini täysin yllättäen neljä vuotta sitten ja muistan edelleen nuo tunteet ja sen, miten ne heittelivät ääripäästä toiseen. Raskasta oli se järjetön epäusko. Jotenkin sitä vain ajatteli, että tän on oltava vitsi ja kohta äiti soittaa, että kaikki on hyvin. Ja se ääretön suru, ahdistus, toivottomuus ja ikävä… En toivoisi sitä kenellekään. Silti äitiä jaksoi muistaa myös hymy huulilla, välillä jopa nauraen vedet silmissä.

    Vaikka se kuulostaa niin kovin kliseiseltä, eikä siihen tuossa tilanteessa välttämättä jaksa uskoa, joskus se kuitenkin helpottaa. Ikävä ei lähde koskaan, mutta kai sen kanssa oppii jotenkin elämään. Edelleen on hetkiä, joina haluaisi eniten koko maailmassa saada soittaa äidille ja kertoa mitä on tapahtunut, mutta haluan uskoa, että äiti tietää niistä kertomattakin :)

    Haluan lähettää paljon voimaa ja jaksamista <3 Vaikutat vahvalta mimmiltä ja isäsi on varmasti sinusta ylpeä :)

    • linda
      Posted at 00:32h, 27 marraskuun Vastaa

      Ihana kuulla ja kiitos kun jaoit tän mun kanssa <3

  • Anna
    Posted at 20:09h, 21 marraskuun Vastaa

    Oman isäni keväällä 2012 menettäneenä muistan nuo tunteet todella hyvin. Jopa ärsytyksen muiden ”olemattomista” murheista. Vilunväreet meni tekstiä lukiessani, sillä nuo tunteet tulvivat niin elävästi mieleen. Vielä tänä päivänä isän veljen nähdessäni minut valtaa myös epätodellinen tunne, mutta samalla onnellinen…

    Nyt, reilua kahta vuotta myöhemmin elämä on palannut takaisin omiin uomiinsa. Suru on hellittänyt. Perheen ja ystävien tuki auttoi pahemman yli. Myös työ, arki ja rutiinit. Sittemmin elämässä on tapahtunut aivan mahdottoman ihania asioita – jotenkin sitä haluaa ajatella, että kaikella on tarkoitus. Voimia ja askel askeleelta huomaat, että oletkin juossut maratoonin!

    • linda
      Posted at 00:32h, 27 marraskuun Vastaa

      Ihana kuulla että helpottaa, tuo lohtua ja toivoa tännekkin <3

  • Ansku
    Posted at 08:51h, 22 marraskuun Vastaa

    Moi! Tsemppiä ja voimia sinulle surun hetkellä. Mielestäsi jonkun ihmisen valittelut saattavat tuntua turhilta, mutta sille ihmiselle sillä pienellä ja mitättömällä asialla saattaa olla yhtä suuri merkitys kuin sinulla isäsi poismenon suhteen. Mielestäni on tarpeetonta vertailla kenenkään ongelmia tai murheita keskenään, kun olemme yksilöitä. Sen sijaan pitäisi keskittyä itseensä ja omiin läheisiin, kuin käyttää energiaa miettien onko toisen ihmisen murehtima asia vähäpätöinen. Ymmärrän kuitenkin kantasi, että pitäisi muistaa välillä olla kiitollinen elämästä ja oppia arvostamaan elämän pieniä asioita, eihän kukaan pidä valittavista ihmisistä…. ;)

    • linda
      Posted at 00:30h, 27 marraskuun Vastaa

      No, en nyt vertaisi tai edes puhuisi samana päivänä jostain pinnallisesta valittamisesta ja läheisen menettämisestä.
      ongelmia ei tietenkään voi vertailla, mutta kiittämättömyys ja turha narina ja negatiivisuus on turhaa. :)

  • H
    Posted at 07:39h, 24 marraskuun Vastaa

    Moikka! Oman isäni kuolemasta tulee tammikuussa neljä vuotta. Ehkä kaksi vuotta meni niin että hän oli ajatuksissa joka päivä, nykyään ehkä vain joka toinen. Myös itselle tulee edelleenkin tunne joskus että pitäisi soittaa isälle ja sitten muistan että ainiin… Isän hadalla olen neljän vuoden aikana käynyt kolme kertaa. Siellä tulee edelleenkin se fyysinen paha olo joten en tahdo mennä sinne. Isänpäivä on lähinnä vaan nyt päivä jolloin ei pitäisi avata esim facebookkia, arvoton. Kavereille yritän nykyään painottaa että arvostaa aikaa isänsä kanssa eikä valita turhista asioista, koskaan ei tiedä mikä päivä on viimeinen. En tietenkään halua masentaa, mutta anna asialle aikaa, ei tarvitse olla liian vahva, se saattaa helpottaa mutta on mielessä päivittäin luultavasti vielä vuosia. En ole itse mikään avautuja vaan selviydyn pikkuhiljaa omalla tavallani ja omillani. Jos tekee mieli huutaa ja itkeä niin tee se! Voimia :)

    • linda
      Posted at 00:29h, 27 marraskuun Vastaa

      Mäkin oon hyvin hiljaa sureva, pahimmat kohtaukset tulee kun on yksin. Mutta kiitos paljon viestistä, niin ilkeeltä kun se kuulostaakin niin auttaa aina kuulla että joku on asiasta huolimatta päässyt eteenpäin :)

  • V
    Posted at 19:08h, 24 marraskuun Vastaa

    Moikka! Vähän aiheesta poiketen, osaisitko neuvoa mua, voiko soijalestiinin aamupuurossa korvata chia-siemenillä? Vai onko sillä oikeastaan niin väliä? :-)
    Kiitos jo etukäteen!

  • ilari
    Posted at 20:42h, 15 lokakuun Vastaa

    tuli heti tunne tost kuvast elä möksää :)

Post A Comment