#TääOnMunJuttu!

 

Joku on saattanutkin törmätä somessa esiintyvään #TÄÄONMUNJUTTU kampanjaan. Sen idea on tukea aloittelevia urheilijoita sekä tietenkin konkareitakin. Sen ideana on luoda ei vain nuorille, vaan KAIKILLE hyvä fiilis urheilusta sekä siitä, että jokainen on aloittanut jostain. Tämä kampanja koskee etenkin salipuolen urheilijoita, mutta en näe, miksei muutkin urheilusta kiinnostuneet voisivat tulla mukaan!

Tässä on hyvä pätkä ideasta, mikä selittää jo paljon ajatuksesta ja tarkoituksesta : #TÄÄONMUNJUTTUyoutube

Moni on lukenut mun blogia pitkään ja ovat jopa kulkeneet mun kanssa tätä matkaa, mutta uudet lukijat eivät välttämättä tiedä mun urheilutaustoista mitään. Kerronkin nyt puolestani oman tarinani. Yritän tiivistää sen järkeväksi pakkaukseksi, jonka toivottavasti jaksaa lukea. ;)

Meikäläinen ei koskaan ollut kovin urheilullinen. Tai olin, mutta fakta oli se, että mun vanhemmilla ei ollut aikaa  kuljettaa mua Merikarvialta Poriin tanssitunneille tai sitten harrastuksiin ei ollut rahaa. Meidän perheessä ei muutenkaan ole kukaan ollut koskaan mitenkään korostuvasti urheilullinen. Äitikin lenkkeili aina korollisissa kengissä, (Sori äiti ;D) joten mitään tuulipukuperhettä meillä ei ollut roolimallina.

Kokeilin kyllä balettia, tanssia, kamppailulajeja, hiihdin pienenä ja siinä kisasinkin ja pärjäsin yllättävän hyvin ilman mitään tappavaa kilpaluviettiä. Harrastelin ja kokeilin milloin mihin pääsin, usein ihan vain hauskanpidon merkeissä. Olenkin kirjoittanut aikasemmin tänne, että olen löytänyt sen kilpailija-minäni vasta vanhempana, kun usko itseeni on kehittynyt.

En ole koskaan pitänyt itseäni urheilullisesti lahjakkaana, vaikka sainkin usein tanssinopettajilta kehuja lavakarismasta ja luontaisesta kehonhallinnasta. Kuitenkin jos lähdin johonkin lajiin mukaan tai joku laji nappasi, niin hurahdin siihen täysin. Nuorena ja teininä nämä kaksi lajia olivat ratsastus ja pesäpallo. Ratsastamista kesti on-offina n. 7 vuotiaasta lukioikäiseksi ja siinä kisasin vain pari hassua kisaa. En kestänyt sitä jännitystä, mikä yksilökisoissa valtasi minut. Vihasin sitä, vaikka niissä harvoissa kisakokemuksissa sijotuinkin yleensä hyvin ja muistan voittaneenikin joskus jotain. Ei se siltikään napannut. Rakastin ja rakastan vieläkin vapaata ratsastusta. Kenttäratsastus jonkun käskytyksen alaisena ei ole mulle se minä ratsastuksen hienoimmillaan koen. Se, kun kokee olevansa yhtä niin suuren otuksen kanssa ja saa kesäiltoina laukata vapaasti pitkin maastoteitä tai kauniilla niityllä on se missä muodossa minä rakastan ja kaipaan ratsastusta.

Pesäpallosta tuli myös aika suuri osa elämääni hetkellisesti. Muutaman vuoden sitä pelattiin hemmetinmoisella intohimolla ja siitä mulla onkin ihan mukava läjä palkintoja. Omistauduttiin naapurini ja ystäväni Petran kanssa lajille niin lujaa, että kun kesällä treenit alkoi 8 aamulla,  oltiin me usein jo 6-7 aikaan kopittelemassa ja kehittämässä heittotaitoja sekä lyömistä. Se oli mielettömän ihana laji ja me oltiikin ihan hemmetin hyviä, vaikka itse sanonkin! Meidän silloinen valmentaja lopetti kuitenkin yllättäen, tai jotain siinä tapahtui ja joukkue hajosi.  Sen jälkeen sitäkin on pelattu, mutta usein viihde mielessä. Se on laji jota kaipaan!

No, sitten tuli ylä-aste-lukio-ikä ja alkoholi sekä pojat ja kaikenmaan rajojenkokeilu alkoi kiinnostamaan enemmän kuin urheilu. Lihosin n. 73 kiloiseksi ja kamppailinkin painoni kanssa 17-vuotiaaksi asti, jolloin tapasin silloisen poikaystäväni. Hän oli mua (yllätys) 4-vuotta vanhempi ja aktiivinen salilla kävijä ja on vieläkin. Mua myös kauhistutti ajatus täysikäisyydestä vartalossa, jossa en tuntenut itseäni vapaaksi. Halusin aloittaa puhtaalta pöydältä.

Aloin lenkkeilemään, käymään jumpissa ja joskus salilla ihmettelemässä ja lähinnä tekemässä vatsoja ja polkemassa pyörää. Sillon en tajunnut, että ruokavaliolla on niin suuri merkitys. Ymmärsin kuitenkin, että pullaa kannattaa välttää. :D Silloinen poikaystävä kuitenkin tiesi niistä enemmän ja sainkin hyviä vinkkejä alkuun. Paino putosi alkysyksystä kevääseen n. 20 kiloa.

Muistan kyllä, miten multa kyseltiin halveksivasti mitä yritän, kauankohan jaksan, naureskeltiin. Menetin ystäviä eikä mua kutsuttu enää oikeestaan mihinkään. Vietin tuon aikajakson hyvin omissa oloissa. Enkä syytä ketään tai ole katkera, oli mussakin varmasti hemmetisti vikaa ja korostin kai liikaa projektiani, mutta halusin vain niin kovasti onnistua. Olin kyllästynyt olemaan kehoni vanki ja joka ilta lupaamaan itselleni ”huomenna”. Nyt tai ei koskaan oli ajatukseni.

Muistan ikuisesti kun juoksin ensimmäiset 3 kilometriä Merikarvian pururadalla pysähtymättä tai kun voitimme ystäväni kanssa liikunnassa suunnistus tunnilla kaikki, jopa pojat. Onnistumiset ja hyvä olo sekä tulokset kasvattivat nälkää. Pian tajusin että mitä vähemmän syön, sitä nopeammin laihdun.

Kun pääsin tavoitteeseeni, halusin aina lisää. Sillon ei ollut blogeja, ei mitään hajua mistä löytää tietoa, kun ei oikeen tiennyt mitä edes etsiä. Tiesin vain, että mitä enemmän liikun ja mitä vähemmän syön, sitä nopeammin paino putoaa. Olin ollut niin pitkään ylipainoinen, että vaa’asta tuli paras ystäväni ja kaikki oli hyvin, kunhan paino ei nouse yli 50kg. Lihoaminen oli painajaiseni. Olin tehnyt liian kovan työn että antaisin itseni lipsua. Alimmillaan kävin 46kilossa.

Vuosia kului ja pysyin alle 50 kiloisena. En koskaan ollut sairaalakuntoinen, mutta ajatuksissani olin vanki. Yöunet väheni, jaksamiseni oli olematonta ja koko elämääni hallitsi painoni sekä kalorit. Pahimmillaan paastosin päiviä ja elin omenoilla.

Missään kohtaan kuitenkaan halu urheiluun ei lakannut. Juoksin paljon ja liityin myös Helsinkiin muutaessani Elixian salille. Touhusin siellä laitteiden parissa ja harrastin aerobisia lajeja. Aloitin työskentelyt kuntosalilla ja 2011 kun bikinifitness rantautui Suomeen, olin aivan myyty.

Myönnän, että innostus lajia kohtaan oli pinnallinen. Olin sillon jo hetken ihaillut puoliksi kreikkalaista fitnesskaunotarta, Christina Halkiopoulosta ja ilmoittanut facebookissa haluavani samanlaisen, lihaksikkaan vartalon. Bikinifitness lajin rantautuminen Suomeen oli vain kirsikka kakun päälle ja se viimeinen niitti sille ajatukselle, että laihuus saa riittää. Pikkuhiljaa mieltymykseni lihaksikkaaseen kehoon alkoi vahvistua.

Aloin treenaamaan enemmän salin puolella ja pyysin mielipiteitä meidän PT:iltä liikkeisiin ja ruokailuun. Painon nousu kuitenkin pelotti ja monesti jätinkin salin hetkeksi pelästyttyäni puntarin lukemaa.

Joel tuli kuvoihin keväällä 2012 ja olin jo saanut ainakin 5 kiloa lisää ja hieman höllännyt pakonomaista laihuuden ihannointia sekä pakkomiellettä vaa’an lukemaan. Pystyin nauttimaan ruuasta enemmän. Silti lihoaminen kummitteli yhä ja pelko ylipainosta pelotti. Olin kuitenkin jo niin pitkään räpeltänyt innostukseni kanssa liikuntaa- ja oikeita ruokailutottumuksia kohtaan, että sovein itseni kanssa sopimuksen. Haen lukemaan liikuntatieteitä- ja anatomiaa sekä siinä sivussa kouluttaudun FISAF:in kautta PT:ksi. Jos koulun jälkeen laji vielä kiinnostaa, hommaan itselleni valmentajan. Vuosi vierähti ja kouluhan toi vain lisää innostusta lajia kohtaan, sekä tietenkin siinä samalla aloin ymmärtämään asioita, kuten ravinnon merkityksen ja opin miten ihmisen keho käyttäytyy. Ravinto sai uuden merkityksen. Se ei ole palkinto, se ei ole terapiaa, ei vihollinen eikä se lihota, kun homma tehdään oikein. Luovuin puntarista ja Joelin kanssa alettiin käymään yhdessä päivittäin salilla. Homma rupes rullaamaan hyvin ja edelleen olin innoissani asiasta.

Muutama vuosi ”fitness ähkyä” ei saanut siis mieltäni muuttumaan, halusin lisää.

Myönnän, että puntarista luopuminen oli hemmetin vaikeaa. Ymmärsin myös, että aineenvaihduntani oli niin kuralla vuosien dieettaamisesta, että se on pakko saada toimimaan. Väistämättäkin keräsin rasvaa ja painoa tuli lisää. Se oli se hinta joka mun piti maksaa kehollani pelleilemisestä. Monesti itkin Joelille, miten ihnottavaa on kun oli tottunut olemaan se porukan pienin ja yhtäkkiä ei mahdu enää omiin vaatteisiin. Se vaihe, kun et ole lihaksikas, et laiha, et lihava, vaan tasapaksu nesteinen pallo ja vasta muotoutumassa ja saamassa palasia paikoilleen, oli yksi inhottavimmista ja vaikeimmista vaiheista. Identiteetti piti rakentaa aivan uusiksi ja päivittää oma ”minäkuvani”. Joelille niin suuri kiitos, että jaksoi tsempata eteenpäin.

Valmentajan hankin 2013. No, se eka valmentaja oli aivan pihalla ja ruokki minua kuin kehonrakentajaa, mikä taas keräsi lisää rasvaa kehooni. Proteiinin määrät olivat älyttömiä ja yhtäkkiä mulla oli oma hauis- ja ojentaja päivä… Ymmärsin kuitenkin pian, että homma ei toimi ja sen jälkeen löysin Akin. Voin vaan kuvitella mitä Aki on musta ajatellut. Kuitenkin sen jälkeen olen saanut kiinni tästä touhusta. Tuloksia alkoi näkymään nopeasti.

Kyllä mulle on naurettu ja mua on epäilty. Ihmiset on lyöneet vetoa koska luovutan ja pitäneet pilkkanaan.

Pikkuhiljaa motiivi vaihtui. Upea ulkonäkö ei ollutkaan edes top 5:sessa, vaan rakkaus lajia kohtaan vain syveni päivä päivältä. On siistiä saada niin hyvä fiilis jostain ja kehittyä kerta kerralta, oppia uutta ja ahmia tietoa.

Ennen salille mentiin huolitellun näköisenä, tänä päivänä tuskin peiliin edes katson. Vaatteet on mitkä ekana osuu käteen, lippis on mahdollisimman syvällä päässä ja kuulokkeista pauhaa motivoivaa musiikkia täysillä. Tavoitteet kiiluu silmissä. Mua ei oikeesti kiinnosta, vaikka mä pieraisisin kesken maastavedon, mua ei kiinnosta kuinka karseelta mä näytän vääntäessäni verisuonet poksahdellen vikoja toistoja tai mitä ääniä mun suusta pääsee. Mua ei kiinnosta kuinka moni mua epäilee tai kuinka moni mua pitää naurettavana fitness pissiksenä. Mä teen tätä itselleni, en kenellekkään muulle. Mä en edes halua todistaa kenellekkään mitään, tämä on mun juttu, minä itse olen se jonka kanssa kilpailen.

Se hetki kun mä karsinnoissa voitin sen kirkkaimman oli mulle yks hienoimmista hetkistä tähän asti ja mulle tulee kyyneleet silmiin vieläkin kun ajattelen sitä tunnetta. Mulla on vieläkin takaraivossa se pikku pullukka, jota naurunalaisena osoiteltiin. Vasta nyt pikkuhiljaa ymmärrän, että mähän olen ihan hyvä ja mä voin ääneen sanoa olevani ylpeä itsestäni, sillä mikään ei ole tullut ilmaiseksi. Niin paljon on uhrattu ja niin paljon on annettu aikaa ja tullaan antamaan, sillä mä tiedän että tää on mun juttu ja mä elän tätä joka solullani. Kukaan ei voi tulla mulle sanomaan, että mä en pystyis.

Oon vasta alussa mun polkuni kanssa tässä lajissa ja toivon, että pääsisin vielä joskus pitkälle. Tietenkin tämä laji on aina arvoituksellinen eikä mikään mene teorian mukaan, mutta niin pitkälle kuin mieli ja keho antaa mun mennä, mä menen.

800_3225

Liittykää facebookissa yhteisöön #TÄÄONMUNJUTTU  ja jakakaa oma tarinanne. Koskaan ei tiedä, ketä motivoi tai miten paljon joku voi saada voimaa sun tarinasta.


17 Comments
  • Mari
    Posted at 03:21h, 27 syyskuun Vastaa

    Ihana teksti! Hienosti saanut koottua lyhyesti niin tsemppaavan tekstin :)

  • miimi
    Posted at 08:46h, 27 syyskuun Vastaa

    Hyvä teksti. :) mutta et koskaan ollut sairaalakunnossa? Muistan kun 2 vuotta sitten raivosit täällä kommenttiboksissa kuinka olet ollut anorektikkona letkuissa.

    • linda
      Posted at 10:57h, 27 syyskuun Vastaa

      Tämä stoori on aika kiteytetty tuosta vaiheesta, kun sairastin pahimman aikani syömishäiriöstä. Se oli helvetti ja siinä on oltu milloin missäkin tilanteissa ja ravattu lääkäreillä, oltu milloin missäkin piuhoissa sydämen toiminnan vuoksi tai tiputuksissa. Tarkoitin sairaalahoidolla pitkäaikaista hoitojaksoa klinikalla.

  • K
    Posted at 09:15h, 27 syyskuun Vastaa

    Voi Linda! Tän takia oot mun yks lempi bloggaaja! Oit niiiin aito ,ihanan positiivinen ihminen,olisi onni tuntea sinut! Kaiken hyvän mitä olet saanut olet kyllä ehdottomasti ansainnut. Oot motivoivin bloggaaja mitä tiedän ,jatka samaan malliin <3

  • Adeline
    Posted at 09:31h, 27 syyskuun Vastaa

    Hienoa Linda! Olen seurannut matkaasi täällä blogissa. Olen itsekin kokenut syömishäiriötä (ensin 2v bulimiaa ja sen jälkeen 4-5v anoreksiaa) ja ollut asian kanssa yksin. Joka aamuinen puntarille ryntääminen oli pakkomielle, ja jos grammakin oli tullut lisää niin tuleva päivä alkoi pettymyksellä. Olo oli heti läski ja inhottava. Nyt annan itselleni luvan käydä vaa’alla vain kerran viikossa.. Niin pieni itse tehty muutos on auttanut.

    Se että jännitin kisaasi ja lopulta kuulin voitostasi, toi kyyneleet silmiini. Olet niin aito ja rehellinen motivaatio minulle ja monelle muulle! Toivon että osaat nykyään arvostaa saavuttamiasi asioita etkä ajattele, että mitä on vielä saavuttamatta eikä syömishäiriöpeikko enää kummittelisi.. Uskon että meillä anoreksiaa sairastaneilla ne ajatukset saattaa muistua vielä vanhempana mieleen.. Yritän oppia itse syömään tuntematta siitä huonoa omatuntoa. On vielä opittavaa. Ja nykyään treenaan salilla, niin syöminen ei tuo heti lihomis-ajatusta.

    Sä oot niin hieno esimerkki!

  • Katja
    Posted at 09:55h, 27 syyskuun Vastaa

    Ihana tarina Linda ja niin paljon samaa kuin munkin menneisyydessä! Nähdäänpäs sitten expossa, kun tuun karjumaan sua ja Saraa voittoon. Tsemppiä, oot supernainen <3

  • Koo
    Posted at 13:18h, 27 syyskuun Vastaa

    Moikka! Mä oon itse laihduttanut kymmenen kiloa, olin puolivuotta dieetillä ja nyt mun pitäis alkaa syömään. En ole painoindeksin mukaan alipainoinen, mutta lääkäri ja ystävät ovat ilmoittaneet huolestuneena etten saa enää tiputtaa painoa. Haluaisin kyllä itselleni hieman lihaksikkaammaan vartalon, mutta bulkkaus pelottaa. Mullakin on mielessä se yksi tietty paino minkä yli en halua mennä, koska tulee heti hirveät läskifiilikset. Ja ahdistaa se, jos vaatteet alkavat kiristää koska lihon. Miten sä sait tsempattua ittes yli ton lihavuuspelon? Tiedän että voin taas ennen kesää vetää dieetin mutta ahdistaa se, että alan leviämään tässä talvella kun syön enemmän :/ omaa pääkoppaa vastaan on yllättävän vaikee taistella! En ikinä ajatellut että voisin olla tässä tilanteessa, että enempi syöminen pelottaa :/

  • Moona
    Posted at 13:26h, 27 syyskuun Vastaa

    Moikka Linda! Aivan ihana postaus, kiitos :)

    Luen aika usein millaisia kommentteja saat ihmisiltä, ja mulle tulee hirveän paha mieli kuinka rumasti jotkut kommentoivat sulle. En voi uskoa sitä kaikkea paskan määrää, jota joudut saamaan niskaasi. Toivon todella, että olet juuri niin vahva likka mitä annat ymmärtää :) täällä lukijoissa on valtavasti ihmisiä, jotka toivoo kaikkea hyvää sulle, itseni mukaan lukien, ja toivottavasti tulet saavuttamaan elämässäsi sen kaiken, mistä olet unelmoinut :)

    Olet uskomattoman hyvässä kunnossa, ja kaiken lisäksi olet todella kaunis sekä ulkoisesti että sisäisesti :) kaikkea hyvää elämääsi, ja onnea kisoihin! Hae se pokaali sieltäkin ;)

  • Mimmi
    Posted at 13:33h, 27 syyskuun Vastaa

    Tää mun viesti ei liity tähän postaukseen, vaan instagramissa julkaisemaasi kyykkytreenivideoon, jonka postasit n. viikko sitten.

    Koitin eilen kyseistä kuuden liikkeen kyykkysarjaa, ja tänään aamulla heräsin siihen, että JALKOJEN LIHAKSET ON NIIN HITON ( =IHANAN) KIPEET! :D Mä oon treenannut reisi- ja peppulihaksia ennenkin, mutta eri tavalla, ja se on saanu mun jalat ihan ok kuntoon ja vähän kipuilee seuraavana päivänä. Mutta voi että ku tuntuu, että toi sun liikesarja sai mun JOKA IKISEN jalkalihaksen syntymään uudestaan. :D

    Lisää tommosia kiitos! <3

  • Sanna Latvala
    Posted at 16:59h, 27 syyskuun Vastaa

    Aivan huikea teksti! Oliskos sulla vielä kuvia noista ”pullukka ajoista”? Olis motivoinut itseänikin hirmuisesti kun näkis minkälaisen työn oot jo tehny! :) Mulla on tällä hetkellä edelleen menossa se ”aineenvaihdunnan uudelleen herättäminen eloon” ja siis ahdistaahan se aivan pirusti, että painoa on tullut jo kymmenen kiloa lisää hoikimmista ajoistakin.. :/ PT on laatinut mulle ruokavalion ja sitä noudatan, sekä salilla käyn 4krt/viikossa. Siltikin paino vaan nousee viikko viikolta. Olis ihana jos sulta sais vinkkejä tai postauksen sun ns ”normi ruokavaliosta”. :)

    http://pudotus.blogspot.fi

  • Anna
    Posted at 17:00h, 28 syyskuun Vastaa

    Ihana Linda <3

  • Marzu
    Posted at 20:53h, 28 syyskuun Vastaa

    Moikka Linda. Onnea upeesta suorituksesta. Sulla on niin ihana sävy hiuksissa, saako kysyy mikä on sen sävyn takana? Ihanaa syksyä ja tsemppiä tulevaan

  • Elisa
    Posted at 22:02h, 28 syyskuun Vastaa

    Moikka Linda! :) Mua kiinnostais hirveesti ruoka- ja treeniohjelman tilaaminen sulta. Fyysinen valmennus olisi myös tarpeellinen, että tekniikat olisi varmasti turvallisesti ja tehokkaasti suoritettu. Onnistuukohan tämmöinen?

  • Manna
    Posted at 22:18h, 28 syyskuun Vastaa

    Tää oli rehellinen ja hyvä teksti (kuten sun kirjoitukset aina ), kiitos kun jaoit tämän!

    Lainaus tekstistä:
    ”Monesti itkin Joelille, miten ihnottavaa on kun oli tottunut olemaan se porukan pienin ja yhtäkkiä ei mahdu enää omiin vaatteisiin. Se vaihe, kun et ole lihaksikas, et laiha, et lihava, vaan tasapaksu nesteinen pallo ja vasta muotoutumassa ja saamassa palasia paikoilleen, oli yksi inhottavimmista ja vaikeimmista vaiheista. Identiteetti piti rakentaa aivan uusiksi ja päivittää oma minäkuvani.”

    Mulla on tismalleen sama vaihe menossa nyt enkä voisi enempää samaistua tuohon mitä kirjoitit siitä.
    Kerroit Joelin olleen korvaamaton tuki sulle tuossa vaiheessa, mutta miten sait muutoksen selvitettyä itsellesi?
    Mulla ei ole paljoakaan tukijoita asian suhteen ja tällä hetkellä laihduttaminen tuntuu ainoalta ratkaisulta, en pysty hyväksymään nykyistä kehoani ja sitä että olen lihonut vaikken ole edes normaalipainossa vielä :/ Kiitos tuhannesti jos viitsit vastata tähän! Syömishäiriö ei koskaan ole helppo rasti ja arvostan sua suuresti siinä miten oot ilman ammattiapua selvinnyt vaikeasta sairaudesta. Oot huippu! <3

    Energistä syksyä ja tsemppiä kisalavoille! Mä kannustan sua täältä ruudun toiselta puolelta :-D

  • linda
    Posted at 09:56h, 29 syyskuun Vastaa

    Voi linda ettiiäkkää kui helppo mun oli samaistua tohon sun laihtumis elämänvaiheesee ja tää tuntuu ihan kauheelta.. mulla on ollu tää tilanne jo pari vuotta päällä mutta viime syksynä painolaski eniten ja on alimmillaa ollu 46kg eikä oo viel 50 asyikkaa päästy.. ja kauheinta onse että kumun järkija pää sanoo että ei oo normaalia ja et haluun näyttää normaalilta mutta sit aina ku katon peilii ja ku oonsitte syöny vähänormaalimmin ja enemmän nii mua rupee just ahdistaa se semmonen tasapaksu pitkula joka sieltä näkyy ja tuntuu etsitä vaihetta en just kestä jasen takii tää paino ei ikin lähe nousemaan. Oon tosi ilonen että sä oot päässy tosta noin hienosti yli ja kovat tsempir sinne!!:) toivottavastim ullaki lähtis elämä jo pikkuhiljaa käyntii eikä enää tarttis tän kaa kamppailla vie niin paljo energiaaki päivästä jonka mielummin keskittäisin moneen muuhun!

  • ttk
    Posted at 16:32h, 29 syyskuun Vastaa

    Oot ihan huikeeta työtä tehnyt ja näyttänyt kaikille et susta on mihin vaan :)
    Katoin tanssii tähtien kanssa ja tuli mieleen et ootko vielä Kia Lehmuskosken kanssa tekemisissä?
    Mun mielestä oot ihan huippu ja positiivinen tuossa hengenpelastajat ohjelmassa, vaikka siellä muut ei oo ihan samalla linjalla. Ja stalkkasin, niin edelleen esim instagramissa seuraat saraa ja sabinaa, toisin kun ne sua. En kyllä ymmärrä mikä niiden ongelma on, mutta ei ne ainakaan hyvää kuvaa itsestään oo antanut tv:ssä.

  • Samaistuja
    Posted at 11:44h, 30 syyskuun Vastaa

    Lainattu tekstistäsi:
    ”Mulla on vieläkin takaraivossa se pikku pullukka, jota naurunalaisena osoiteltiin.”

    Itselläkin tulee välillä noita hetkiä kun muistaa sen ”oman pullukan”, välillä jopa tulee sellainen olo että se on joku muu kuin minä itse. Ei varmaan tule koskaan tietyt asiat unohtumaan. Eikä varmaan tarvitsekaan, onhan se aina aika hyvä muistutus siitä mistä on lähtenyt ja mitä saavuttanut. :)

Post A Comment