25 syys Family first!

Heippa!

Tässä kisahuumassa en ole vielä kerinnyt kertoa teille, miten mielettömän ylpeä olen omasta isästäni. Hän lähti kisaviikonloppunani Afrikkaan puoleksi vuodeksi kohtaamaan oikeita ongelmia ja opiskelemaan lasten ensihoidosta lisää.

Haluaisin muutenkin kertoa hieman taustoistani ja perheestäni.

Mun isä on syntynyt spartassa ja työskenteli Ateenan armejassa niinä aikoina, kun vanhempani tapasivat. Äitini oli mua hieman nuorempi, n. 20- vuotias ja oli silloin itsekin asunut pidempiä aikoja kreikassa. Äidin paras kaveri seurusteli silloin vielä isäni veljen kanssa, toisin sanoen nykyisen setäni kanssa.

Meidän oli alunperin tarkoitus jäädä kreikkaan, mutta äitini sai isoveljeni 21- vuotiaana ja hieman myöhemmin opiskelupaikan Suomesta. Iskäkin pääsi Siikasiin top-neuleelle töihin, mikä oli musta ja koko meidän perheen mielestä todella hieno juttu! Isä kun ei osannut kieltä, eikä kunnolla edes Englantia silloin. Nykyään se puhuu kyllä Suomea porin murteella ja oppi muutenkin kielen ihan älyttömän nopeasti. En itse muista aikaa, etteikö isä olis osannut Suomea todella hyvin. Tietenkin pieniä kielioppivirheitä tulee, mutta niin tulee monella Suomalaisellakin tämän äidinkielemme kanssa. 😀

Muutaman vuoden päästä isoveljeni syntymästä meikäläinen tupsahti maailmaan ja 4-vuotta sen jälkeen sain vielä ihanan pikkuveljen.

Meidän perhe on siis lähtenyt ei niin ihanteellisista lähtökohdista. Äiti opiskelijana, isä kielitaidottomana vieraassa maassa ja kulttuurissa. Helppoa ei oo ollut ja meillä ei ollut mitään.

Perheenä muutenkin ollaan oltu todella räiskyvä. Naapureita käy sääliksi, kun Danakaksilla on ollut asiaa. Seinät on varmasti halkeilleet meidän huudosta: oli kyse tappelusta tai juhlasta. Meillä tapeltiin paljon ja naurettiin paljon. Meidän perheessä on varmasti sanottu ja tehty asioita, mistä joku saattaisi jo saada slaagin. Homma on aina mennyt niin, että saatetaan sanoa toisillemme aivan järkyttäviä asioita, mutta auta armias jos joku ulkopuolinen sanoo tai tekee jotain jollekkin perheenjäsenellemme. Siitä ei hyvää seuraa. Itsekin kestän mitä tahansa, mulle saa sanoa mitä vain ilman että ilme edes välttämättä värähtää, mutta jos joku kommentoi minulle rakasta ihmistä, sitä en kestä.

Vanhempani ovat aina olleet todella tiukkia, mutta myös aivan äärimmäisen ymmärtäväisiä. He ovat aina vaatineet rehellisyyttä, eivät koskaan täydellisyyttä. Enkä pienenä pystynyt pitämään salassa edes niinkään pieniä asioita, kuin kielletyn sotaelokuvan katsominen. Iskä oli kieltänyt ja omatunto hakkasi niin pahasti, että olihan se pakko kertoa heti seuraavana iltana itkien.

Isällä oli niin mieletön auktoriteetti ja on edelleen. Jos se asetti jonkun säännön, sitä noudatettiin. Sitä ei todellakaan uskallettu uhmata. Sen vuoksi mulla on aina ollut vähän ongelmia esimerkiksi koulussa… Oma isä on niin helvetin pelottava, että moni muu auktoriteetiksi tarkoitettu henkilö ei paljoon saanut meikäläiseen otetta.

Ylisuojelevuus on ollut välillä hieman överiäkin meidän perheessä. Jos vaikka puhelimeen ei vastannut, sen sai jälkeenpäin kuulla. Ja nolointa ikinä on vastata kaveriporukassa puhelimeen jälkeenpäin, kun isä tulee melkein läpi puhelimen ja sinä sekä kaikki ympärillä olevat saavat kuulla sun läksytyksen. Ikinä ei muutenkaan salaa lähdetty mihinkään tai oltu vastaamatta puhelimeen tahallaan. Se fiilis, kun olit vahingossa ollut vastaamatta puhelimeen … not good. Syke kahdessasadassa jo valmiiksi. Jälkeenpäin ymmärrän ja arvostan, huoli oli niin kova ja haluttiin tietää että kaikki on hyvin. Nuorena se tuntui kyllä hieman eriltä.

Vaikka mun iskä ei ikinä ollut se leppoisin jätkä, eikä sillä ollut koskaan aikaa viedä meitä esimerkiksi harrastuksiin, koska teki aina niin paljon töitä, niin silti en ole ikinä joutunut ajattelemaan vaihtoehtoa, että musta ei välitetä. Mä tiesin aina, että jos mulla on joku hätä, olin mä missä tahansa niin isä kyllä tulee ja auttaa mua. Vaikka olisin kuussa, se hakis mut aivan varmasti enkä epäilisi hetkeäkään. Mun vanhempien suusta ei ikinä saan vastausta ”hoida ongelmas, oma on ongelmas”, vaan meillä pidetään yhtä.

Mun isä on mulle vieläkin eräänlainen arvoitus. En ymmärrä, miten se sai AINA tietää kaiken ja sen pelkkä katse on niin jäätävä, että kovempikin tyyppi jähmettyy. Siitä ei ole kauaakaan, kun viimeksi ihminen paskansi housuunsa sen katseesta, ja tämä ei ollut läppä. Iskällä on mm. luodinreikä silmäkulmassa ja kuinka monesti se on pidätetty pelkän ulkonäkönsä vuoksi, mutta silti se on maailman huolehtivaisin ja ihanin ihminen ja niin hyvä isä, en voisi IKINÄ pyytää enempää. Se menee vaikka läpi harmaan kiven perheensä vuoksi, eikä koskaan anna olla jos kyse on perheestä.

Äiti taas on maailman ymmärtäväisin ja noh, myös ylihuolehtivaisin ihminen ketä tiedän. Ilman äitiä mä en todellakaan olisi tässä, vaan pahimmassa tapauksessa jossain aivan muualla. Se on aina jaksanut tukea mun hetken mielijohteita, eikä koskaan ole tuominnut mua mistään. Ei ole asiaa, jota en voisin äidilleni kertoa. Ei ole hetkeä, kun en vois näyttää äidille miltä musta tuntuu oikeesti tässä maailmassa tai olla rehellinen. Äidin kanssa puhutaan päivittäin n. 3 tuntia puhelimessa. Nykyään on hienoa, kun pystyn itsekin tukemaan äitiäni ja auttamaan häntä.

Meidät on kasvatettu niin, että mikään ei ole tyhmä kysymys, lapsi ei ole alempiarvoinen ja erilaisuus on rikkaus. Pienestä asti meiltä ei ole kielletty mitään, eikä mistään tehty tabua. Pienestä asti meillä on saatu pitää huikeita limudiscoja ja jokaiseen kysymykseen saatiin rehellinen vastaus. En muista että olisin koskaan tuntenut häpeää tai ujostellut kysyessäni elämästä. Meitä ei koskaan kohdeltu kuin aivottomia tai kykenemättömiä lapsia, ei hössötetty turhia tai puhuttu kuin koirille konsanaan. Pienestä asti oikeista asioista keskusteltiin ja meidänkin kannat otettiin arvostavasti vastaan. Sen vuoksi olenkin ollut varmasti monen minua vanhemman mielestä helvetin ärsyttävä, koska en itse luokittele ihmisiä iän perusteella, vaan sen mitä siellä päässä liikkuu, enkä niele kaikkea mitä minua vanhempi ihminen minulle syöttää.

Alkoholistakaan ei koskaan tullut ongelmaa, eikä sitä ole koskaan ns. kielletty . Äitini olen nähnyt muutaman kerran humalassa lapsena ja isäni kerran hiprakassa. Silti sitä sai aina halutessa maistaa vaikka päivällisellä ja teini-iässä kun pahin kokeilunhalu iski, niin kotona aina painotettiin, että oli tehty mitä tahansa tyhmää: aina saa ja pitää tulla kotiin. Teini-iässähän pahin ongelma tuskin on vanhemmilla se , että teini kokeilee kännejä, vaan se että ei uskalleta tulla kotiin ja sammutaan lumihankeen. Sellaista ei missään nimessä saanut tapahtua. Aika nopeasti se alkoholi-on-jännää vaihe menikin ohi jokaisella meistä, sillä siitä vietiin kaikki se salainen hohto heti kättelyssä.

Meillä on aina ollut suuressa roolissa itsepuolustus -ja ensiaputaidot. Pienenä tiesin jo, miten puolustaa itseäni pelkällä kotiavaimella tai miten toimin hätätilanteessa. Oli kyseessä uhri ojassa tai palavasta talosta poistuminen turvallisesti. Isä on suomessa ollessaan kehittänyt taitojansa armejan jälkeen ja on mukana mm. palokunnassa, hän sukeltaa ja tällähetkellä työskentelee ensihoitajana, joten sitäkautta on tullut paljon itsekin opittua ja kiinnostuttua asioista. Äidillä taas on nykyään omistuksessa palvelukoteja satakunnassa, jonka kautta olen itsekin työskennellyt kehistyvammaisten ja vammautuneiden ihmisten parissa sekä ollut milloin minkälaisissa tilanteissa mukana ja oppinut paljon.

Mitään pullantuoksuista ja helppoa lapsuutta mulla ei ole ollut, me lapset ollaan oltu hemmetin vaikeita ja kokeiltu niin omia, kuin muidenkin rajoja ja oltu hyvin eloisia tyyppejä. Kamppailtu kahden kulttuurin välissä, eikä aina ihan itsekään ymmärretty miks me ollaan niin erilaisia kuin muut. Vasta vanhetessa tajusin, että en ole huonompi ihminen vaikka olen erilainen. Oli hyvin vaikeaa hillitä itseään ja yrittää olla ”normaali” koulussa, jossa oli lähes ainut ulkomaalainen. Se taas purkautui usein turhautumisena ja vihana, kun ei oikeen tiennyt miten pitäisi olla. Aloin ymmärtämään itseäni kun kävin ekoja kertoja kreikassa sen ikäisenä, että ymmärsin kulttuurieroista ja käyttäytymiseroista jotain. Siellä me, Merikarvian häirikkö muksut oltiin niitä ujoja tyyppejä joilta kysyttiin, miks me ollaan niin hiljaisia. Kolmesta kreikkalaisesta lapsesta kun lähtee sama meteli kuin 300 Suomalaisesta lapsesta. No joke.

Mun vanhemmat on olleet hyvin nuoria kun meidän perhe on saanut alkunsa ja ovat itsekin kasvaneet meidän mukana. Me ollaan kaikki tehty paljon virheitä, mutta opittu myös moni asia kantapäänkautta ja oon sanattoman onnellinen siitä, että meillä on niin lujaa yhtä pitävä perhe, mihin kukaan ulkopuolinen ei pysty vaikuttamaan.

Nykyään perheeseen kuuluu tietenkin muitakin. Itseni kautta esimerkiksi rakas avomieheni Joel. Lisäksi muutamista ystävistä on tulleet kuin perhettä. Esimerkiksi paras ystäväni Päivi on lähinnä asunut aikoinaan meillä, ollaan kasvettu yhdessä ja koen hänet siskokseni. Vietin nuoruuden hyvin pitkälti jätkäporukoissa, joten mulla on muitakin ”veljiä” ja ihmisiä jotka koen perheenjäseniksi, ihmisiä joihin tiedän että voin luottaa. Blood makes you related, loyalty makes you family.