Dietti fiiliksiä ja Wilman selvitymistarina syömishäiriötä vastaan!

Heippa!

Anteeksi hiljaisuus! Mulla tosiaan hajos työkone ja sain sen tänään vasta iltapäivästä huollosta. Nyt on tämä päivä purkissa fyysisten ohjausten ja omien treenien osalta, joten pääsin vihdoin vähän tännekkin katselemaan meininkiä.

Dietti on edennyt kivasti. Paino ei oo mitenkään vielä suuria summia tippunut, mutta kiristystä ja ”muotojen esiin tulemista” (jos noin sen voi sanoa) on havaittavissa.

10325290_10152124148855794_7436099916351651864_n

 

Julkaisin viimeviikolla ihanasta Wilmasta kuvan ennen- ja jälkeen syömishäiriön. Wilma taistelee yhä syömishäiriötä vastaan, mutta on jo voiton puolella ja hengenvaaraa ei enää ole.

Tutustuin Wilmaan blogini tarinakilpailun avulla noin puoli vuotta sitten.Päätin tehdä Wilmalle treeniohjelman. Treeniohjelma anorektikolle?!  Juuri niin. Itse olen sairastanut anoreksian, joka parantumisprosessin aikana kehittyi bulimiaksi. Miksi se kehittyi bulimiaksi? No juuri siksi, että painon nousu ahdisti aivan mielettömästi. Mikä siihen auttoi? Liikunta ja terveellinen ruokavalio tukemaan tavotteitani.

Kukaan ei voi ymmärtää sitä ennen kuin sen kokee, ettei ihmistä jonka pahin pelko on lihoaminen, voi laittaa neljän seinän sisälle ja sanoa että ”noniin, otetaanpas nyt 10 kiloa painoa lisää!”. Never gonna happen. Anorektikko kuolee mielummin kuin lihoaa.  Sen vuoksi on löydettävä toimiva ratkaisu sille, ettei ihmisen tarvitse pelätä painonnousua. Ensiksi on tietenkin pakko olla halua parantua, mutta sen jälkeen kun parantumiseen on sitouduttu ja se lähtee itsestään, voidaan ahdistusta ja pelkoa lihoamisesta keventää treeniohjelmalla, joka tukee kauniin kehon rakentamista. Siihen tietenkin suurin työkalu jopa ennen treeniä on ruoka. Wilman lupasi minulle, että hän syö jos saa ohjelman ja tiesi itsekkin, ettei tee ohjelmalla mitään jos ei anna keholleen ravintoa.

Minkäänlaista aerobista ei ohjelmaan laitettu,  vaan ohjelma joka tukee massan kasvua ja painon nousua ! Tässä ennen-ja jälkeen kuvia Vilmasta:

10359482_10203881032845047_2096407376_o 10364640_10203881032325034_751685809_n 10342575_10203881032045027_395239833_n

 

Olen niin ylpeä tästä tytöstä, etten voi tarpeeksi sitä hehkuttaa. <3

Tässä Wilman tarina hänen omin sanoin:

”Lindalle,

 

Hei Linda, Olen seurannut blogiasi jo pitkään, suurella kunnioituksella ja ihailulla. Olen usein suunnitellut kommentoivani, mutta nähdessäni tämän postauksen ajattelin jakaa sinulle oman tarinani. Toivon, että lukisit sen, ja ottaisit minuun yhteyttä edes jollakin tavoin. Tarinasi on monilta osin samanlainen kuin omani, ja todella tarvitsisin viisaamman neuvoa ja ohjausta.

 

Tarinani alkoi, kun em-mestari-seitsenottelija-äidin ja sm-jenkkifutari-isän esikoinen menetti sydämensä urheilulle jo pikkulapsena. Äitiäni ei koskaan ollut tuettu hänen urheilu-urallaan, joten hän halusi, että saisin kaiken mahdollisen tuen ja valmiudet menestyä-jotain mitä hänelle ei ollut nuorena annettu. Hän vältteli parhaansa mukaan luomasta menestyspaineita, mutta pienelle, pitkälle ja urheilulliselle tytölle, jonka äiti oli kotimaisessa yleisurheilumaailmassa tuohon aikaan jonkin sortin ”julkkis”, niitä kasaantui silti. Pärjäsinkin hyvin, mutta ja ala-asteella, 11-vuotiaana vanhempieni vaikean ja väkivaltaisen eron jälkeen muutettuani Espoonlahteen äitini ja kahden pikkuveljeni kanssa olin todella yksin ja hukassa. Vanhat kaverit ja harrastus olivat jääneet vanhalle paikkakunnalle ja isä muuttanut Kiinaan työnsä perässä (hän kävi Suomessa noin viisi kertaa vuodessa). Äiti oli töissä yömyöhään, ja resursseja kuljettamiseeni ja kisarumbaan ei vain enää ollut. Olen luonteeltani pahemman luokan perfektionisti, joten kavereiden ja mielekkään urheiluharrastuksen puuttuessa suuntasin kaiken kontrollini kouluun. Keskiarvoni oli viidennellä luokalla 9,8, vanhempani olivat ylpeitä, mutta itse olin todella masentunut.

 

Kaikki muuttui, kun vuotta nuorempi pikkuveljeni aloitti koripallon Espoo Basket Teamissa, joka harjoitteli pääasiassa lähihallilla ja -kouluilla. Olin äitini kanssa hakemassa häntä eräänä iltana treeneistä, kun eräs seuran valmentajista bongasi pitkän ja urheilullisen tytön pelleilemästä pallon kanssa kentän laidalla-minut. Hän suostutteli minut kokeilemaan omanikäisteni tyttöjen harjoituksiin, ja se oli menoa.

 

Seuraavat vuodet elin ja hengitin koripalloa. Joukkueestani tuli perheeni, ja sain ison kasan hyviä ystäviä, joita minulla oli ollut aikaisemmin vain kourallinen. Pärjäsin hyvin, ja muutamasta loukkaantumisesta huolimatta (esim. polven murtuma kahdesta kohtaa) pääsin aina takasin jaloilleni. Vaikka ennustepituuteni oli yli 180, jäin (todennäköisesti liiasta salitreenistä liian aikaisin) vain 172-senttiseksi, joka ei tietenkään ole lyhyt naiseksi, mutta koripallossa vain takamiehen luokkaa. Itse pelasin kuitenkin power forwardina tai jopa sentterinä, eli käytännössä painin korin alla 10 senttiä pidempiä tyttöjä vastaan. Niimpä roolikseni joukkueessamme tulikin ”se puntti”, pyrkiessäni korvaamaan puuttuvan pituuteni voimalla. Voin kai sanoa onnistuneeni, sillä lyhyydestäni huolimatta olin mukana jopa maajoukkuetoiminnassa. Ollessani 15-vuotias, joukkueemme sai uuden valmentajan. Kyseinen valmentaja muun muassa teetti meillä ruokapäiväkirjoja ja laati ravitsemusohjelmia ja -suosituksia vailla minkäänlaista koulutusta, sekä valitsi joukkueesta omat ”suosikkinsa”, jotka olivat oikeastaan pelaajia vailla omaa mielipidettä ja rohkeutta nousta kyseisen valmentajan välillä aivan absurdeja toimia vastaan. Itse olen aina ollut todella sosiaalinen ja ”vahva” persoona, joka ei paljoa purematta niele. Lisäksi äitini fysioterapeuttina puuttui samanlaisella (selvästi peritytyneellä) kärkkäydellä valmentajan toimintaan, jonka tuloksena minusta tuli hänen silmätikkunsa. Kesäharjoittelukauden 2010 tullessa valmentaja ilmoitti, että en olisi tervettullut hänen kesätreenikokoonpanoonsa. Perusteluiksi hän sanoi olevani ”vääräntyylinen pelaaja Hänen joukkueeseensa”.

 

Tuntui kun elämältäni olisi jälleen viety pohja. Kuitenkin tiedon levitessä 3 vuotta vanhempien, A-ikäisten tyttöjen valmentaja tuli puhumaan minulle, aikomuksenaan suostutella minut joukkueensa try-outtiin. Hänen (kuten melko lailla kaikkien muidenkin) mielestä valmentajani toiminta oli aivan päätöntä, ja ”olisi typerintä ikinä antaa kaltaiseni pelaajan vahvistaa vastapuolen joukkuetta”. En todellakaan ollut varma menestymisestäni, mutta päättelin, ettei minulla ole mitään menetettävää, ja osallistuin. Kuullessani, että olin päässyt joukkueeseen, olin pelonsekaisen riemuissani. Nämä tytöt olivat itseäni 2-3 vuotta vanhempia ja todella menivät eivätkä meinanneet. Lisäksi olin ns. ”isoksi pelaajaksi” heidän joukossaan auttamattomasti liian pieni, joten pieneksi ”lisähaasteekseni” tuli ottaa haltuun aivan uusi pelipaikka, heittävä takamies. Kesä 2010 oli kuitenkin elämäni paras kesä tähän mennessä. Treenasin 10 kertaa 3h/vko, plus viikonloppuisin kahdet omatoimiset harjoitukset, joten kunto tosiaan kasvoi, ja samalla myös itsetunto.

 

Kuitenkin syksyllä, onnistuneen Delfin-basket-turnauksen jälkeen ennen sm-karsintoja, valmentajani pyysi minut puheilleen. Hän oli käynyt keskustelua vanhan valmentajani kanssa, joka ”oli muuttanut asennettaan tms” ja halusikin minut takaisin joukkueeseensa. Sovimme, että koska olin kumminkin vielä niin nuori, en vanhempien sarjassa saisi välttämättä niin paljon onnistumisia ja vastuuta kuin omanikäisissäni, että menisin kokeilemaan takaisin vanhaan joukkueeseeni. Jos valmentajan asenne ei muuttuisi, olisin aina tervettullut takaisin A-ikäisiin.

 

Mennessäni takaisin koko homma olikin kääntynyt päälaelleen. Yhtäkkiä minusta oli tullut pelaaja, joka ”kyllä jaksaa vielä yhden erän” ja ”katsokaa nyt kun Wilma näyttää miten tämä pitäisi tehdä”, ja paras osuus, ”joo laita vaan lisää rautaa tankoon ja ota se isompi kahvakuula.” Olin hämilläni, mutta samalla ylpeä uudesta roolistani, ja omistauduinkin siihen täysillä. Halusin täyttää minuun luodut odotukset. Marraskuussa 2010 selkäni alkoi kipeytyä. Äitini huolestui, sillä häneltä oli noin viisi vuotta sitten leikattu selästä välilevynpullistuma. Itse kuitenkin ajattelin kivun ”lähtevän sillä millä tulikin”, lisäsin selkätuen ja kipulääkkeet treenivarustukseeni ja jatkoin naama irvessä.

 

Eräiden, melko fyysisten treenien jälkeen sitten pamahti. Ottaessani kenkiä pois harjoitusten jälkeen, koko vasemmasta jalastani katosi tunto, ja levisin naamalleni salin lattialle. Tunsin vain sietämätöntä kipua selässäni ja vasemman jalan päkiässä. Äitini tuli hakemaan minua ja ajoi minut suoraan Lastenklinikalle, jossa minut otettiin päivystyksen kautta suoraan sisäälle. Vietin somaattisella osastolla viikon. Vahvasta ääkityksestä huolimatta kipu oli jotain sanoinkuvaamatonta. Itkin ja oksensin sappinesteenikin pihalle, joten käteeni jouduttiin asentamaan tippa, jonka kautta sain lääkkeeni sekä nestettä, jotten kuivuisi kasaan. Monen magneettikuvauksen ja röntgenin jälkeen diagnoosi oli sielvillä: tuore välilevynpullistuma L5:sessa, sekä kolme ylintä ja alinta selkärangan nikamaa pahasti tulehtuneet ja täynnä nestettä. Syyksi lääkäri päätteli treenitaustani kuullessaan puhtaasti pelkän ylirasituksen. Hän myös totesi että ”koripalloiluni taisivat olla aika lailla tässä”, ja määräsi 3kk ihan totaalilepoa ”näin alkuun”, jonka jälkeen voisi tilanteen mukaan alkaa hieman kartoittamaan kuntoutumista. Hän ei halunnut ainakaan vielä leikata selkääni, sillä kyseiseisestä ”ex-40v huoppu-urheilijoiden vaivasta” kärsiväksi olin todella nuori.

 

Olin tuohon hetkeen asti ollut aina ”se, joka syö kaikki muut pöydän alle”. Painoindeksini oli noin 21.5, ja treenasin niin paljon, ettei hurja ruokavalioni näkynyt kyllä missään. Kun urheilu kiellettiin minulta kokonaan päätin aloittaa ”syömään terveellisemmin” etten nyt ihan paisu kun en saanut edes liikkua. Elämäntaparemonttini alkoi herkku-ja karkkilakolla, mutta kolmen kuukauden ja -25kilon jälkeen ruokavalioni koostui pääasiassa vihreästä teestä, kurkusta, porkkanoista ja parista lusikallisesta rasvatonta maitorahkaa. Helmikuussa 2011 jouduin ensimmäisen kerran sairaalaan kokovuorokautiselle syömishäiriöihin erikoistuneelle osastolle suoraan jonon ohi. Ensimmäisellä kerralla vietin osastolla vain noin kuukauden, jonka jälkeen lopetin hoidon itse kesken. Vahinko oli jo kuitenkin tehty, diagnoosi ”anoreksia nervosa, laihuushäiriö” annettu, ja asenne ”kukaanhan ei pakota mua paranemaan” iskoistunut päähäni yhtä päättäväisesti kun olin aikaisemmin vedet silmissä nostanut sitä isompaa kahvakuulaa.

 

Seuraavista parista vuodesta vietin osastolla-pääosin suljetulla akuuttipsykiatrisella, noin kolme neljäsosaa. Pakkohoidossa akuuttipsykiatrisella osastolla olin ainut syömishäiriöinen, eikä tuolla osastolla yleensä hoidettu anoreksiaa sairastavia. Minut oli siirretty sinne syömishäiriökeskuksesta, sillä olin niin mahdoton ja ahdistunut, ettei minua voitu hoitaa siellä. Hoitajat suljetulla kohtelivat minua samalla lailla kun esim. skitsofreniaa sairastavia potilaita, ja minua nöyryytettiin, alistettiin ja pumpattiin täyteen mielialalääkkeitä, jotka tekivät minusta flegmaattisen ja olostani epätodellisen. Painoni kuitenkin nousi, joten alkukesästä pääsin kotiin, ja sain jopa töitä. Viikottaiset kontrollitapaamiset jatkuivat silti.

 

Syksyllä 2012 kohtasin kuitenkin pohjanoteeraukseni. Tein töitä ja kävin koulussa, olin vastoin lääkärien tahtoa aloittanut käymään salilla ja söin jälleen naurettavan vähän. Olin totaalisessa burnoutissa, välttelin ja peruin kontrollitapaamisiani ja lääkärin aikoja, kunnes lopulta suostuin menemään sisätautilääkärille. Hän punnitsi minut, kertoi painoindeksini olevan juuri ja juuri 10 ja sanoi minulla olevan kaksi vaihtoehtoa. ”joko menet nyt suoraan tästä yläkertaan aikuisten kokovuorokautiselle syömishäiriöosastolle akuuttipotilaana, tai vastapäiseen taloon valitsemaan kukkia hautajaisiisi.” Alkoi viimeinen osastojaksoni, josta ensimmäiset pari viikkoa meni ihan sumussa. Tuli joulu ja uusivuosi, mutta en edes päässyt käymään kotona. Oli kuulemma ihmeellistä, että olin vielä hengissä, sillä maksa-arvojeni perusteella minun olisi pitänyt jo olla kuollut. Koko talven keräsin sairaalassa voimiani, ja maaliskuussa 2013 täytettyäni 18 painoindeksini oli vielä noin 13, mutta päätin silti lopettaa osastohoidon. Ollessani vihdoin täysi-ikäinen minua ei voitu enää ”pakottaa” hoitoon, ja halusin näyttää pystyväni paranemaan itse ilman apua.

 

Tämä vuosi onkin menty ylä- ja alamäkiä, mutta vihdoin voin sanoa olevani parantumaan päin. Muutin kesän alussa omaan asuntoon tänne Kallion sydämeen ja vaihdoin Kuninkaantien lukiosta, jonne en oikeastaan koskaan kotiutunut ollessani ensimmäisen kahden vuoden aikana pääasiassa sairaalassa, ja lopulta tuntien itseni todella ulkopuoliseksi) Eiran aikuislukioon. Painoni on noussut viime aikoina tasaiseen tahtiin, mikä tietty aiheuttaa paljon ristiriitaisia tunteita. Hankin uudestaan salikortin ja meinasin vetää treenaamisen jo yli, mutta onneksi kesä ja ystävät pysäyttivät kierteeni. Syy, kilpailu tai ei, miksi kirjoitan sinulle onkin, että tiedän sinun kärsineen samoista ongelmista. Suurempi vaa-an lukema ahdistaa, mutta rakastan pikkupikkuhiljaa edes hieman normalisoituvaa kroppaani koko ajan enemmän. Lisäksi teen vuorotyötä, ja (ainakin osittain) siksi ruokailuni ovat tosi retuperällä. Huomaan syömishäiriön usein sanelevan varsinkin alkupäivästä tiukasti, mitä ja milloin saan syödä, ja illalla onkin sitten sellainen nälkä ihan solutasolla että kaapit tyhjiksi vaan. Kauhea morkkis ja seuraavana päivänä sama juttu.

 

Tilanteeni siis vaatii tällä hetkellä kipeästi apua. Käyn säännöllisesti salilla Elixiassa, mutta olen rajoittanut aerobisen harjoittelun crosstraineriin ja kuntopyörään aktiivisia ryhmäliikuntatunteja lukuunottamatta. Haluan takaisin ne lihakset, jotka minulla joskus oli ja joista olin niin ylpeä Ruokavalioni on monipuolistunut hurjasti, mutta syömiseni on silti järkyttävän epäsäännöllistä, iltapainotteista mutta luultavasti silti liian vähäistä. Tarvitsisinkin luultavasti jonkun, jota oikeasti kunnioitan ja keneen luotan, potkimaan minua perseelle ja herättämään minussa jälleen sen itsepäisen urheilijan, joka haluaa parantua, näyttää terveeltä ja mikä tärkeintä, tuntea itsensä terveeksi!

 

Jos kiinnostuit tällaisesta ”projektista”, tai jostain ihme syystä haluaisit tietää minusta lisää, tässä on vielä linkki blogiini: http://rebel–yell.blogspot.fi/

Ihanaa syksyä sinulle, ja kovasti tsemppiä treeneihin :)

-wilma ”

 

 

Voitettuani tarinallani blogissasi järjestämäsi kilpailun oman blogini suosio kasvoi suuresti ja itsevarmuuteni kohosi. Se tunne, että valitsit juuri minun tekstini kaikista niistä sydäntäsärkevistä tarinoista valoi minuun itseluottamusta. Päätin lopettaa laihuudessa kituuttamisen ja ryhtyä toimeen-hankkia sen upean, urheilullisen, lihaksikkaan mutta silti naisellisen vartalon minkätapainen minulla joskus ennen selkäni hajoamista oli. Uskon, että samalla lailla kun kaksi ja puoli vuotta sitten monen epäonnistumisen ja pettymyksen kasautuma sai minut miltei näännyttämään itseni hengiltä, monen onnistumisen ja positiivisen tekijän samanaikaisuus sai minut taas uskomaan elämään ja itseeni.

Niin monta kun on eri syömishäiriöhin sairastuneita, niin monta on myös tapaa parantua. Ihmiset ovat kaikki erilaisia ja uniikkeja, ja sen vuoksi on mahdotonta tietää, mikä metodi auttaa ketäkin. Kuka tahansa voi sairastua, mutta avain paranemiseen lähtee omasta päätöksestä. Päätöksestä syödä. Se on alussa taistelua joka aterialla, joka suupalalla, mutta pikkuhiljaa se helpottaa. Aivojen saadessa ravintoa huomaa mitä onkaan itselle tehnyt, ja motivaatio parantua kasvaa. Itselläni blogin kautta saatu tuki oli korvaamatonta paranemisprosessini aikana, jolloin olin ajoittain todella hukassa, epävarma ja toivoton.

 

Aloittaessani treenaamisen kuntosaliharjoittelun parissa olin todella alipainoinen mutta minulla oli motivaatiota kuin pienessä kylässä. Näin salilla yhä enemmän lihaksikkaita, voimakkaita naisia, aloin hävetä vielä enemmän omia rimpularaajojani ja lautamaista vartaloani. Päätin että minusta tulee yksi heistä, naisellinen mutta vahva, ja saadessasi sinulta vinkkejä ruokavalioon ja treeniin noudatin niitä kuin lakia. Ennen olin pelännyt palautusjuoman kaloreita ja aamupala jäi välistä tekosyyllä että ”illalla tulee sitten kumminkin syötyä ihan sikana”, nykyään en mene treenaamaan ellei ole palkkaria mukana (tai ostan sellaisen heti treenin jälkeen) ja ilman aamupalaa kotoa lähtö ei tulisi pieneen mieleenkään. :D Ruokavalioni on muutenikin monipuolistunut ja olen oppinut syömään tarpeeksi säännöllisin väliajoin, minkä olen huomannut lopettaneen entiset ilta-ahmimiset. En usko että voit kuvitellakkaan kuinka suuren muutoksen ajatusmaailmaani sait pelkästään omalla esimerkilläsi ja sillä, että uskoit minuun ja siihen, että voitan anoreksian vielä fyysisestikkin.

 

Tällä hetkellä olen normaalipainoinen ja käyn pyrin käymään salilla 4-5krt/vko, tavoitteenani edelleen terveen naisellinen kroppa. Valehtelisin jos väittäisin ettei syömishäiriöiset ajatukset välillä yrittäisi ottaa valtaa, mutta uskon että jokainen nainen on välillä hieman epävarma kehostaan. Sanotaan, että tyytyväisyys tappaa kehityksen, mutta uskallan olla eri mieltä. Voi olla ylpeä itsestään ja saavutuksistaan samalla kun pitää tavoitteet korkealla ja mielen avoimena!

 

Toivon tsemppiä kaikille samoista ongelmista kärsiville, parantuminen ON mahdollista, ja oikeastaan, aika uskomattoman siistiä!

 

Wilman blogia pääsee seuraamaan täältä: http://www.rebel–yell.blogspot.fi 

 

 


18 Comments
  • Avatar
    Sanna Latvala
    Posted at 23:19h, 21 toukokuu Vastaa

    Vetää kyllä aivan sanattomaks! Wau Wilma mikä muutos! Näytät nyt jo paljon terveemmältä ja hyvinvoivalta! Keep up the good work ja upeaa Linda, että olet omilla kirjoituksillasi ja kokemuksillasi saanut näin suuren muutoksen toisen ihmisen elämässä aikaan! Uskomatonta! :)

    Terveisin: Oman elämänsä pieni, suuri pudottaja kuka taasen kamppailee niiden liikakilojen kanssa.
    http://pudotus.blogspot.fi

  • Avatar
    Sissi
    Posted at 23:59h, 21 toukokuu Vastaa

    Jumankauta <3 . IHAN MIELETÖNTÄ <3. ja tsemppiä matkaan!

  • Avatar
    Pipa S
    Posted at 00:33h, 22 toukokuu Vastaa

    Todella inspiroivaa ja ihan mahtavan työn on Wilma tehnyt!
    http://lifeofpipa90.blogspot.fi/

  • Avatar
    Laura
    Posted at 00:41h, 22 toukokuu Vastaa

    Menin ihan sanattomaks. Upeeta molemmilta, varsinkin Wilmalta! ♡

  • Avatar
    Jade-Yolanda
    Posted at 09:39h, 22 toukokuu Vastaa

    Hieno tarina ja upea muutos! <3 Piti oikein pidättää etten purskahda itkuun täällä töissä lukiessani tätä juttua. Tosi motivoiva kirjoitus kaiken kaikkiaan. Upea tarina kaiken kaikkiaan.

    Jade
    http://busybeingbodylicious.fitfashion.fi

  • Avatar
    Elina
    Posted at 10:22h, 22 toukokuu Vastaa

    Itsekin saman läpikäyneenä voin kyllä ihan täysin yhtyä tähän kaikkeen, siihen, että liikunta (ja sen kautta syömisen opettelu) voi oikeasti auttaa parantumaan, muuttaa ajatusmaailmaa ja ajattelutapaa sen fyysisen ulkomuodon lisäksi. Tosin, jokaisen parantumisreitti on aina yksilöllinen, ei ole vain yhtä oikeaa polkua – toiset saattavat kokea liikunnan hyvinkin ahdistavaksi.

    Ihan mahtava, upea selviytymistarina! :)

  • Avatar
    .
    Posted at 12:26h, 22 toukokuu Vastaa

    Voi että, pääsi itku kun luin tätä stooria. Hyvä Wilma!

  • Avatar
    Annele
    Posted at 12:32h, 22 toukokuu Vastaa

    Wilma on ihan mieletön. :) suoraan sanottuna mä olin hieman kyyninen kuullessani sinun tekevän hänelle ohjelman- toipuvalle anorektikolle ohjelman tekeminen voisi mennä monella tapaa aivan päin mäntyä. tässä onneksi lopputulos ihan mahtava!

    oletko kirjoittanut Linda omasta anoreksiastasi tarinaa? diagnosoitiinko sinulla anoreksia tai bulimia?

  • Avatar
    Sanna V.
    Posted at 12:56h, 22 toukokuu Vastaa

    Ei vitsit miten mielettömän hienon duunin olette molemmat tehneet, Wilma & Linda! En ole itse kärsinyt syömishäiriöistä, mutta aina kun joku pelastuu tuolta mörkötaudilta, koen aivan pohjattoman suurta onnea hänen puolestaan. Ihan mieletöntä Wilma, että olet saanut tuon paskiaisen, anoreksian, hallintaasi! Kaikkea hyvää sinulle myös jatkossa. Ja Linda, miten upeaa on, että ihmisiltä vielä löytyy halua auttaa toisia, jotka ovat ainakin hetkellisesti heikommassa tilassa. Tuo kertoo suuresta sydämestä. Mahtavaa, että maailmassa on kaltaisiasi! <3

  • Avatar
    Joni Autio
    Posted at 14:37h, 22 toukokuu Vastaa

    Oli kyllä todella koskettavaa luettavaa ja molemmille: RESPECT! Ammatillisesta näkökulmasta liikutaan aina todella vaikean sairauden parissa ja haastavaa tekee juuri sen yksilöllisyys. Tällaiset tarinat varmasti inspiroivat monia.

  • Avatar
    Sonja
    Posted at 18:32h, 22 toukokuu Vastaa

    Mieletöntä, olen niin ylpeä teistä molemmista!! Tsemppiä ihan hirrrmusesti Wilmalle jatkoon <3

  • Avatar
    Pia
    Posted at 20:49h, 22 toukokuu Vastaa

    Aivan superupeaa Wilma!!! Oot tehnyt kovan työn ja saat olla kyllä todella ylpeä itsestäsi. Tsemppiä kans jatkoon ja ihanan onnellista elämää :)

  • Avatar
    Minttu
    Posted at 22:48h, 22 toukokuu Vastaa

    Wau Wilma ja Linda ! Terveisiä vaan niille, jotka ovat sitä mieltä että fitness urheilu saa aikaan alipainoa ja anoreksiaa; joitakin se auttaa ja parantaa ja mahtavaa että Wilma voi nyt paremmin. :) <3
    Mun mielestä olis yleensäkin kannattavaa personal trainereiden auttaa kyseisestä sairaudesta kärsiviä. :)

  • Avatar
    outi
    Posted at 10:34h, 23 toukokuu Vastaa

    Hienoa että jaoit Wilman tarinan. Kerrassaan upea ja koskettava tarina! Peukut teille kummallekin!!!

  • Avatar
    KaDa
    Posted at 11:12h, 23 toukokuu Vastaa

    Isot peukut täältäkin kummallekin. Ihan mahtavaa työtä!! =)

  • Avatar
    sanni
    Posted at 19:10h, 25 toukokuu Vastaa

    meni maku jo otsikkoa lukiessa, kun et osaa edes yhdyssanoja kirjoittaa, aikuinen ihminen. yäk

    • Avatar
      linda
      Posted at 00:15h, 26 toukokuu Vastaa

      :D siis joo kelaa! Siis HYIIII !! Yääääk!

  • Avatar
    tainav
    Posted at 18:35h, 26 syyskuu Vastaa

    Hoitajat suljetulla kohtelivat minua samalla lailla kun esim. skitsofreniaa sairastavia potilaita,…AIJAA, ihan niin kuin skitsofrenia leimalla otsaan lyötyjä saisi kohdella tuolla tapaa ja sinua ei,huokaisu!!Aikuisten akuuttipsykiatrisella osastolla muuten aina oli joku teini erikoisluvalla ja ei tosiaankaan saanut yhtä kovaa kohtelua kuin ”skitsofreniaa” sairastavat.Ei nyt millään pahalla,mutta ei niin hyvälläkään!
    Linda Manuela,kiitos ,löysin blogisi tänään ja tykkään paljon.

Post A Comment