Hola!

Niinkuin olen jo mm. videopostauksessani kertonut, olen erikoisen hyvä viihtymään yksikseni. Mulle pitäisi antaa siitä jonkinlainen awards palkinto ja voisin vaikkapa osallistua johonkin erakko kilpailuun. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä luontevammin näkisin itseni asumassa maatilalla (kuitenkin kaupungin lähettyvillä) kaikenlaisten eläinten kanssa. Täällä se on hyvinkin mahdollista ja on todella hassua, että vain 2 km päässä keskustasta on täysi maatila meininki upeiden niittyjen, kukkuloiden ja appelsiini viljelmien seassa.

Esimerkiksi talli jossa käyn ratsastamassa, sijaitsee noin 3 km päässä meidän talosta. Täysin siis kaupungin lähellä, mutta kuitenkin aivan omassa rauhassa. Se olis ehkä mulle se unelma, mutta Niko ei varmasti suostu muuttamaan mun kanssa maatilalle ja ostamaan kaikenmaailman otuksia pihalle sekoilemaan.

Mä rakastan kaupunkia, hienoja vaatteita, kenkiä ja laukkuja, mutta mä myös rakastan luoda paskaa tallilla ja putsata mutaisia eläimiä. Niko taas on ihminen, joka tykkää että yhdestä napista toimii kaikki ja meidän talon lähelle ei tuoda kuin korkeintaan hyvin koulutettu koira ja ehkä joskus saan kinuttua oman akvaarion…. :D

13062477_10153568234640794_82568287783024245_n

Palataanpas takaisin aiheeseen. Suomessa mulla on kaikki niin, että mä voin lähes pelkästään olla ihmisten kanssa, joista oikeasti pidän ja jotka koskettavat mua aidosti. Ihmisiä joiden kanssa mulla on puhuttavaa, joilla on samanlainen työmoraali, halu kehittyä ja joilta myös itse saan paljon energiaa. Mä rakastan ihmisiä joilta voin oppia ja jotka myös voivat oppia multa. Ja jos ei oppia, niin ainakin saada energiaa.

Mulla taitaa olla aivan muutama mun ikäinen ystävä, lähes kaikki muut ovat mua vähintään 10-20 vuotta vanhempia. Mielestäni ihmisten kypsyyttä ja ”sielun ikää” ei tulisi koskaan yhdistää numeroihin. Mä uskon, että mulla voi olla kymmeniä vuosia mua vanhemmalle ja kokeneemmalle ihmiselle paljon asioita annettavana, vaikka multa puuttuisikin puolet hänen elämänkokemuksistaan. Samoin kuin mä voin oppia vaikka pieneltä lapselta asioita. Ihmisten välillä voi tapahtua monenlaista vuorovaikutusta; oppimista, energian antamista ja jakamista, innostusta, inspiraatiota, motivaatiota tai vaikka vain positiivisia viboja.

Noh, joka tapauksessa, mulla on Suomessa just ne ihmiset mun ympärillä ketä tällä hetkellä tarvitsenkin elämääni. Lisäksi mulla on älyttömän paljon tuttuja ja olen ikäänkuin tottunut, että ihmiset tietävät tietyissä piireissä mut ja sen mitä esimerkiksi teen työkseni. Saan usein ensimmäisinä tietää tapahtumista jotka kiinnostavat mua ja mun ei ns. tarvitse stressata tai kytätä tapahtumien, julkaisujen tai minkään perään mikä mua kiinnostaa. Olen tottunut, että kuulen niistä sekä voin mennä mihin haluan.

Tietenkin kaiken sen eteen mitä mulla Suomessa on, olen joutunut tekemään paljon duunia ja tutustumaan moniin ihmisiin, sekä vuosien varrella muodostamaan ne tärkeimmät ja aidoimmat suhteet, sekä luonnollisesti myös pettymään ja kokemaan ihmissuhteiden osalta kaikenlaista, ennen kuin tämä nykyinen tilanteeni on muodostunut.

Täällä taas mua ei tunne ketään, mua ei kutsuta mihinkään eikä kukaan oo ikinä kuullutkaan musta. Mä en siis vain voi odotella kotona että saan infon eventeistä ja kutsun tilaisuuksiin. Blogit on täällä aika lasten kengissä ja olen instagramin kautta löytänyt vain muutaman blogaajan Marbellasta. Tässä on tietenkin myös pieni mahdollisuus tulevaisuuden kannalta. Se tosin vaatisi sen, että jaksaisin kirjoittaa tekstini myös englanniksi.

13094350_10153568206205794_4952700779920897404_n

Olen täällä joutunut tulemaan todella radikaalisti ulos omista rutiineistani ja poistumaan siitä mukavuusalueesta, johon olen Suomessa tottunut. Olen kirjaimellisesti stalkannut ihmisiä ja ottanut heihin yhteyttä Instagramin directin kautta, pyytänyt samanhenkisiä blogaajia kahville kanssani, jotta oppisin Espanjan blogaamiskulttuurista enemmän ja saisin infoa siitä, mikä meininki täällä on; onko täällä ylipäätään noteerattu blogaamista ja kuinka isona asiana sitä pidetään.

Tottakai mä haluan myös frendejä ja rakentaa edes jonkinlaista sosiaalista toimintaa omaan elämääni tai muuten alan pikkuhiljaa muuttumaan jonkinlaiseksi psykopaatiksi. Mulla on tästä mun viimeaikaisesta meiningistä niin hullu fiilis, mä en ikinä laittaisi kenellekkään Suomessa inboksiin viestiä ja pyytäisi mun kanssa kahville. Hah! Huippua.

Tavallaan todella hauskaa. Mulla on vaan se ”ongelma” itseni kanssa, että oon todella huono vetämään niitä alku small-talk sessioita ja siks mä joudun todella ponnistelemaan itseni siihen moodiin, että nyt tutustutaan ihmisiin ja luodaan jonkinlaista verkostoa tänne. Mä mieluusti vain olisin itsekseni, erakoituisin, ahdistelisin Nikoa ja syyttäisin sitä kaikesta mun yksinäisyydestä sekä turvautuisin niihin muutamiin ystäviin joihin olen täällä tutustunut. Harmi että se ei mua elämässä vie eteenpäin ja jos mä aijon täällä puoliksi asustella, niin mun on pakko saada tännekin tietynlainen tekemisen meininki. Ja ehkä aloittaa se myös Englanniksi kirjoittaminen. Niin ja Espanjan opiskelu….

Mitä luulette, tuunko saamaan kavereita? :D