Aivan ihana vastaanotto edelliselle postaukselle. Kirjoitin alkuun että mua jännittää julkaista tuon kaltaisia, diippejä postauksia. En tarkoittanut sillä suinkaan sitä, että mua pelottaa mielipiteiden puolesta, vaan sen puolesta, kuinka paljon haluan itsestäni antaa, kun kyse on oikeasti todella kipeistä asioista. Eihän tuossakaan ollut kuin pieni pintaraapaisu asiasta, mutta sekin jo niin arasta aiheesta, että tottakai sitä aina hieman jännittää.

Kyllä kuitenkin kannatti, aivan ihania kommentteja sain ja tuntuu että tällaiset vievät mua ja mun lukijoita aina askeleen lähemmäs vuorovaikutuksessa.

img_5557

Vitsi mä heräsin tänään taas niin kivoihin juttuihin. Ensiksi sain wazzuppiin mun etävalmennettavan 3-viikon muutoskuvat. Siis aivan mielettömän hyvältä näytti ja mikä parasta: asiakas oli itse täysin samaa mieltä. Todella motivoivaa ja ihanaa nähdä ja kuulla kun joku iloitsee onnistumisistaan ! Kova duuni kannattaa aina.  Sen jälkeen sain availla sähköpostista iloisia uutisia tyytyväiseltä asiakkaalta, joka oli kovan sairastelukierteen vuoksi ottanut muhun yhteyttä, eikä ole sen jälkeen ole ollut kipeänä lainkaan.

Tällä viikolla ilmestyi myös uusin Kauneus ja Terveys lehti, josta voi käydä lukemassa yhden mun uran mieleenpainuvimmista prokkiksista ihanan Wilman kanssa. Lyhyesti kerrattuna Wilma on ex-anorektikko, joka on käynyt todella kivisen ja koskettavan matkan sairautta vastaan. Autoin häntä pääsemään yli sairaudesta ja olen maailman ylpein tästä mimmistä <3 Lisää voit lukea esimerkiksi TÄÄLTÄ.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Nää on näitä asioita elämässä, joita ei rahassa mitata ja joista saa enemmän kuin mikään muu voi antaa. Muiden auttaminen, asiakkaiden tulosten sekä ilon näkeminen on parasta.

<3

<3

Syömishäiriöisen valmentaminen on todella kyseenalaistettu aihe. Siinä ei todellakaan voi toimia normaalisti, vaikkakin sairautta tulee kohdella mahdollisimman neutraalisti. Syömishäiriölle ei saa antaa liian suurta roolia paranemisprosessissa, ja itse anoreksian ja bulimian läpikäyneenä voin sanoa, että kauheinta on juurikin sulkea sut johonkin koppiin, pakottaa syömään ja tekemään asioita joita et edes ymmärrä, jos ja kun on muitakin vaihtoehtoja. Ensimmäiseksi asioista pitää voida puhua, uskottavan henkilön tulee kertoa ettei parantuminen ole pelottavaa (mitä se todellakin on sairautta vastaan kamppailevalle) ja sun pitää pystyä luottamaan siihen henkilöön joka oikeesti on susta kiinnistonut ja haluaa sua auttaa. Mikä onkaan paras apu, kuin asian jo läpikäynyt ihminen, joka esimerkillään pystyy todistamaan, ettei parantumisessa ole kuin pelkästään positiivisia asioita!

Käykää ihmeessä lukemassa Wilman tarina! Aivan mieletön taistelija.

Ihanaa viikonloppua kaikille!

 

 

 


Kuinkakohan moni muistaa blogistani Wilman tarinan anoreksiaa vastaan? Tarinan voi lukea täältä: Wilman selvitymistarina anoreksiaa vastaan. Lyhyesti kerrattuna mulla ja Wilmalla on yhdistävä historia, nimittäin anoreksia ja olen itse toiminut Wilman tukena hänen matkallaan anoreksiaa vastaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Olen itse käynyt läpi kivisen tien syömishäiröitä vastaan ja sen jälkeen erityisesti sh:ista kärsivät nuoret ovat olleet mun sydämen lähellä ja olen mielelläni auttanut heitä paranemisprosessissa jos vain olen pystynyt. Wilma on käynyt pakkohoidosta asti kaikenlaisissa hoidoissa, mutta jokainen sairauden läpikäynyt varmasti tietää ettei syömishäiriöistä parannuta ennenkuin halu parantua lähtee itsestä.

Yleensä siihen tarvitaan sairauden vaarallisuuden tiedostaminen sekä jokin ulkopuolinen tekijä, kuten esikuva, inspiraatio tai joku joka saa sun olon prosessin aikana turvalliseksi, jokin johon voit luottaa. Parantumisprosessi voi olla varsinkin anorektikolle, jonka koko elämä määrittyy painon mukaan, maailman pelottavin prosessi. Varsinkin silloin tarvitaan esimerkkiä ja luottamusta sekä henkistä tukea ympärille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Itse pystyin toimimaan esimerkkinä parantumisesta Wilmalle sekä luomaan toivoa parantumiseen ja siihen, ettei ole mitään pelättävää. Olin luotettava avunlähde, sillä ymmärsin mitä Wilma käy läpi ja pystyin samaistumaan hänen tuskaansa; tiesin täsmälleen mitä hän tarkoitti ja miten pelottavalta paraneminen tuntui ajatuksena.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Mä oon niin onnellinen ja ylpeä Wilman puolesta. Tää mimmi on painanut pahimmillaan 30 kiloa ja on nyt terve, hyvinvoiva super fiksu ja kaunis ihminen sisältä sekä ulkoa. <3 Wilman blogia voi seurata täältä ja meidän haastattelu sekä tarinat julkaistaan kauneus & terveys lehdessä, elokuun numerossa.

IMG_0349

Mä oon onnistunut vilustumaan heti täällä Suomessa ja pienessä kuume-flunssassa meni tänään kuvaukset sateessa, mutta ei anneta sen lannistaa. Inkivääriä nassuun ja nyt lepäämään. Ihanaa viikonloppua kaikille <3


Löysin mun 2010-2011 vuoden kalenterin, jolloin vielä opiskelin lukiossa, työskentelin pitkiä päiviä tuntien duunimatkojen maustamana ja treenasin hullun lailla noin 2 x päivässä, 7 x viikosta.  Olin käyttänyt kalenteria ikään kuin päiväkirjana ja kirjoittanut sivuille lyhyitä koosteita ja muistoja päiviltä, mitä on tulossa ja mikä eniten sillä hetkellä mietitytti.

13007370_10153543954895794_596177332022221680_n

TODELLA, ja tarkoitan todella kovassa roolissa oli mun paino. Olin joka aamu kirjoittanut aamupainon grammoineen sekä usein myös viereen suunnitellut alle 1000 kalorin päivän menun sekä merkannut treenit, jotka mun tuli tehdä kaiken muun ohessa. Melkein jokaisella sivulla luki se sama mantra:  ”pakko laihtua!”

Mä olen parhaimmillani painanut noin 47-48 kiloa ja tuolloin painoin n. 50-53 kg. Pidin itseäni super läskinä. Naurattaa, olin aivan kuin jokin apukepin-nojakepin-tukikeppi. Läski ei todellakaan ollut sana kuvaamaan mua, mutta ehkäpä skinnyfat toimisi paremmin. Fatka on se, että olen tällä hetkellä 10kg painavampi, mutta rasvaprosentti on varmasti hurjasti pienempi. Sinänsä hauskaa, että mun kisapaino on tällä hetkellä noin 54 kiloa, jolloin mun vatsalihakset ovat rajusti esillä, mutta tuolloin vatsalihakset olivat senttien rasvakerroksen alla.

12991017_10153543945105794_8013536915682695887_n

mitähän tämä nainen isoilla hinkeillä edustaa tuossa :D

Lukiessani vanhaa kalenteria olin sekä järkyttynyt että samaan aikaan helpottunut. ONNEKSI mä en enää elä tuossa pääni sisäsessä vankilassa ja ole noin saakelin paniikissa jostain puntarin luvusta, jota tuli lähes pakkomielteisesti kytätä päivittäin. Mun elämä riippui siitä luvusta siinä laitteessa. Miten surullista!

12923135_10153543945075794_6189385236702679433_n

En väitä tai tarkoita suinkaan sitä, etteikö mua enää kiinnostais näyttää hyvältä sekä huolehtia painostani sen verran, että pysyn ihmisen näköisenä painoni kautta. Kyllä mua kiinnostaa tottakai ja puntari on aina hyvä, suuntaa antava mittari. Tosin sen tulkitseminen on aina hieman vaikeampaa, mitä pidempi treenitausta on salin puolella. Joskus hämää se, etten enää ole viiskyt kiloinen heinäsirkka, mutta mulla on myös noin 3x enemmän pelkkää pakaraa kuin tuolloin, triplasti isommat olkapäät, selkä, reidet, vatsalihakset…kaikki. Käyn edelleen noin 1-2 x viikossa puntarilla, mutta se mitä mä katson nykyään on 1) miten hyvin mä voin 2) PEILI.

12940873_1107734242618789_1269323218_n

Mun pyrstö pelkästään painaa varmaan tällä hetkellä saman verran kuin mun koko yläkroppa painoi tuolloin, joten mä en ole niin fanaattinen sen painoni suhteen enää. Onhan se ihan loogista, että jos sä haluat jonkin ruumiinosan itsessäsi isommaksi, kuten esimerkiksi ne pakarat, niin se tulee nostamaan sun painoa. Varsinkin kun lähdetään niin laihasta rakentamaan, että ei ole pakaroiden kohdalla sellaista ruumiinosaa, jonka kehonkoostumusta ainoastaan muuttaisi,jolloin paino saattaisikin pysyä samana, kun ei ollut tosiaan sitä persettä.

12987126_10153543945145794_1809921255411136307_n

Nuorempi minä hyppäisi varmasti auton alle jos kuulisi, että painaisin 5-6 vuoden päästä 10 kiloa enemmän. Paino oli mulle asia, josta ei lipsuttu ja kaikista järkyttävimpiä olivat tietenkin ne keinot, jolla paino pidettiin kurissa. Pidin paasto päiviä, mutta kävin kuitenkin aamulla lenkillä tai salilla, koska aamulla jaksaisin vielä edellisen päivän ravinnolla ( about muutaman omenan voimin) juosta 10 km. Kirjoitin mun kalenteriin, miten nälkä on vain tunne, enkä käynyt edes kaupassa, koska en syönyt vapaapäivisin mitään. Söin lähinnä päivän aikana töissä yhden salaatin.

En muista että mun jääkaapissa olis ollut koskaan oikeesti mitään. Nykyään mua ahdistaa, jos mulla ei notku jääkaappi täynnä ruokaa. Se tuo mun mielestä kodikkaan fiiliksen.

Muistan miten saatoin pyörtyillä milloin missäkin. Mä en muista että mä olisin kärsinyt nälästä, mä enemmänkin nautin siitä, eikä mulle tullut sillon edes sellaisia pahoja oloja enää, mitä mulle tulee nykyään jos en oo syönyt 4 tuntiin. Mä en edes pystyisi olemaan enää syömättä, koska mua alkaa oksettamaan niin paljon ettei siinä voi kun syödä. Eilenkin meinasin oksentaa kaupungille pelkästään nälästä, koska olin ollut 4 tuntia syömättä.

Tämä kertoo tietenkin siitä, että mun elimistö sisältää mm. erilaisen kehonkoostumuksen nykyään ja energiaa tarvitaan enemmän. Ennenhän mun keho oli katabolia päissään syönyt ja hajoittanut kaikki lihaksensa energiaksi ja Linda 50kg omisti about 30% rasvaprosentin.

Lisäksi se kertoo siitä, että mun metabolia itse asiassa toimii nykyään ja kehossa tapahtuu jotakin, mikä on tietenkin hyvä juttu ja asia, johon olen joutunut kovasti töitä tekemään. Mun kroppa on ollut niin pitkään niin pahalla säästöliekillä, että sen herättämiseen on kyllä mennyt oma aikansa.

12963424_10153543980780794_1191499997805730260_n

Ihanaa olla nykyään terveJÄRKINEN sekä omistaa terveellinen suhde liikuntaan ja ravintoon. Eläminen syömishäiriöisenä, oman painon vankina on todella kuluttavaa ja kahlitsevaa. Älkää tehkö sitä itsellenne. Opetelkaa oikeanlainen elämäntyyli, sillon kaikki on paljon helpompaa.

Paino ei ole mikään onnellisuuden mittari. Se miten kehosi voi, mistä kehosi koostuu, miten se toimii ja mitä sille annetaan on yksi avain onnellisuuteen. Kun kehosi voi hyvin, mieli voi paremmin ja olet varmasti onnellisempi.


Heippa!

Vaihteeksi vähän kuulumisia ja kunnon ”mulla on vähän liikaa asiaa” – postaus. Olin eilen hierojalla ja käytiin läpi mun selkä-hartia-niskat seutua, sillä mulla on kaularangassa parin nikaman madaltuma, sekä reagoin KAIKKEEN jännittämällä hartiani ja tästä syystä mulla on aina hartia-niska seutu jumissa ja kärsin pääkivuista jatkuvasti.

Mulla pysyy alakroppa kunnossa yllättävän hyvin. Harvoin siellä on mitään jumia, painetta tai kipuja. Siksi alakropalle riittää about 1 x kk hieronta, kun taas yläkropan huollan melkein joka viikko.

Mulla on mun lavassa sellainen kolikon kokoinen kohta, josta mulla on lähes pakonomainen tarve painaa niin lujaa kun mahdollista. Kipu ja paine säteilee olkapäähän, joskus jopa ranteeseen asti. Jos nojaan esimerkiksi hyllyyn tms. ja joku kulma osuu siihen kohtaan, niin tulee ihan törkeä himo painaa hyllyn kulmaa tai oven kahvaa siihen kohtaan. Se ei lähde hieronnalla ja mulla on ollut se varmaan 3 vuotta.

No, eilen sitten kokeiltiin että mitäs jos laitetaan siihen kohtaan akupunktioneuloja. Hieroja oli aivan ihmeissään, sillä neulat melkein vääntyivät kun niitä yritettiin puskea lihakseen ja hieroja kertoi, että jos ei tietäisi ettei tässä kohtaa ole luuta, luulisi hän että on osunut luuhun. Niin kova paine puski vastaan, että lopuksi neuloja oli jopa vaikea saada enää lihaksesta pois. :D

Itse en nähnyt, mutta selkään tuli kuulemma kunnon reaktio ja tunsin miten koko vasen puoleni kiristi kuin joku olisi laittanut mulle aivan liian pienen kompressio paidan päälle joka ei anna yhtään periksi.

Jänniä juttuja, miten niin pienessä kohdassa voi olla noin kova paine. Illalla mulla nousi selvästi hieman kuume, luulen että tällä on jotain tekemistä asian kanssa. Onko kellään samanlaisia kokemuksia?

Hieronnan jälkeen Niko vei mut vihdoin eläinkaupoille. Olen kaksi viikkoa kinunut lähes päivittäin, että pääsisin katsomaan eläimiä eläinkauppaan.

Mulle ei kuitenkaan näin jälkeenpäin jäänyt yhtään kiva fiilis kokemuksesta. Täällä Espanjassa on mitä vaan eläinkaupoissa; Isoista pöllöistä kaikenlaisiin ison koiran kokoisiin pampajäniksiin. Koiranpentuja löytyi lasikopeista, vähän niinkuin akvaarioista tai marsun kopin kokoisista häkeistä….

Mä en muutenkaan oikeen tiedä, että miten tollasen koiran kokoisen pöllön ottaminen lemmikiksi oikein onnistuu? Mä oon käsittänyt että pöllöt eivät ole lemmikki tyyppisiä otuksia, varsinkaan aikuisena napatut. En tosin tiedä näiden pöllöjen historiaa, mutta kaksi todella isoa, aikuista pöllöä siellä tuijotti ja vaikutti lähinnä siltä, että ne olis halunnut mahdollisuuden tullen repiä multa silmät päästä. Eli vihaisilta ne vaikuttivat. Varmasti poikasena otettuna pöllön saisi totutettua lemmikiksi, mutta että aikuinen pöllö olkkariin kököttämään. En oikeen tiedä. Tai sitten tämä todella villin oloinen pampajänis? Käykääpäs googlesta katsomassa millainen otus se on. En oo koskaan nähnyt niin isoa jyrsijää. :D

Entä miten koirapennut hoidetaan liikkeen kiinni mennessä? Onko ne siellä liikkeessä niin kauan että joku ostaa ne, vai kuljetetaanko ne joka päivä jonnekkin muualle? Sellainen pieni, alle luovutusikäinen vauva ei välttämättä kestä tällaista. Teki mieli ottaa ne kaikki kotiin äkkiä ja etsiä niille itse oikeat kodit.

Sen olen huomannut, että vaikka aikaisemmin kerroin sitä miten hienoa on, että täällä pelastetaan koiria kaduilta ja niille etsitään uusia koteja, niin kuitenkin täällä eläin on eläin. Niille saa tehdä oikeestaan mitä vaan. En sanoisi, että eläimiä laiminlyödään; niillä on kaikki ”tarvittava”, mutta ei niitä mitenkään paapota ja ylihoideta, kuten itse olen tottunut tekemään.  Tulee mietittyä miten paljon itse tekee eläimensä eteen ja miten paljon sille antaa. Kotona JLO menee munkin edelle, jos mä en oo muistanut käydä hakemassa ruokaa tai kaupassa niin se on kyllä JLO joka syö ennen kuin minä ja minä odotan aamuun. :D

12298883_990195787720526_968099815_n

Käytiin myös tallilla moikkaamassa Bahria. Siellä se kökötti komeana boxissaan ja ihmeissään kuunteli mun löpinöitä. Ihanaa, kohta on sunnuntai ja pääsee taas ratsastamaan!! Mulla on ihan mielettömän järjetön ikävä Jlota ja ylipäätään sellainen eläinkuume, että voisin adaptoida kaikki maailman eläimet. Yritän ylipuhua Nikoa, että saisin koiranpennun. Haluaisin kovasti päästä opettamaan koiralle kaikenlaista ja kasvattamaan koiranpentua. Mielellään jotain super haastavaa tapausta vielä! Jlo on niin hyväkäytöksinen, ettei sitä edes huomaa, eikä se oo ikinä tehnyt mitään tuhoa nuoruuden mielenosoitus pissojen lisäksi. Ollaan kuitenkin puhuttu, että koira tulee vasta kun muutetaan about vuoden päästä omaan kotiin ja saadaan iso piha, jossa on ison koiran kivempi olla. Mutta ei sitä kuitenkaan tiedä, jos joku ihana vaikkapa vahingossa tulisikin joku päivä mukaan…. Eihän niitä lupia eläimiin koskaan muutenkaan kuulu kysellä miehiltä ;)

12342480_10153255114445794_1755725490131310584_n

Saan onneksi oman possun tänne kohta. Tulen Suomeen käymään 1-10.4 tekemään työjuttuja ja samalla hakemaan JLON. Ehkäpä koiravauva kuume sitten vähän lievenee kun saa oman possun kotiin. Jospas me opeteltaisiin uusia temppuja sen kanssa.

12508922_10153345914575794_3598634479480504304_n

Mitä mieltä muuten olette Iltalehden tekstistä ähkyn helpottamisesta terveys sivujen puolella, jossa mainostellaan tätä vanhaa tapaa lievittää ähkyä oksentamalla? :D Tekstissä kerrotaan ensin muutamia tapoja helpottaa ähkyä, kuten yksinkertaisesti odottaminen tai kevyt kävely. Lopussa kuitenkin mainitaan että tehokkaimmaksi todettu tapa on työntää sormet kurkkuun ja oksentaa. Luin tekstiä tänään ja hieman ihmeissäni tarkistin muutamaan otteeseen, että tuliko nyt luettua oikein. ”Olo helpottui, kun syömäri kävi välillä työntämässä sormet kurkkuunsa ja sai aikaan oksennusrefleksin, joka helpotti painetta vatsalaukussa.” 

Eihän artikkelissa mitenkään KANNUSTETA oksentamaan ja se myös mainitaan hyvin selvästi tekstissä, mutta muistan vaan itse bulimikkona, että kaikki alkoi siitä kun viattomasti kokeilin oksentaa muutaman karkin pihalle ja yllätyin siitä miten helppoa tuo olikaan. Siitä kaikki alkoi ja muistan sen vielä kuin eilisen. Itse en välttämättä toisi tällaista vinkkiä esiin, vaikka antiikin ajan Roomassa oltaisiinkin käytetty ruokaorgioissa tätä kyseenalaista keinoa helpottaa oloa ruokailujen välissä.

Ja sitten vieressä on hyvässä lykyssä artikkeli siitä, miten fitness ihmiset ovat vaarallisia. Heh. :D

PS!

Meiltä löytyy parhaimmat vinkit ja keinot pysyä a) poissa ähkystä ja b) metsästää tahtomaansa kuntoa/uutta elämäntapaa tai harrastusta terveellisesti ja varmoin tuloksin!

Fitnet.fi sivuston nettivalmennuksista saat nyt -15% koodilla fitnetspring! Vielä ehtii rantakuntoon ilman paniikkia :)

http://fitnet.fi


Seuraava kirjoitus perustuu omiin kokemuksiini. Ymmärrän, että on olemassa mielen sairauksia, joissa aivokemia ei toimi ja lääkitystä tarvitaan. Masennuksesta löytyy erilaisia versioita, kuten vaarallinen itsemurhaan johtava masennus, jossa lääkehoitoa tarvitaan, mutta ikinä, ei ikinä yksistään. Aina tarvitaan tueksi myös muita apuja, kuten terapiaa, jota harvemmin tarjotaan.

Lääkitys oli varmasti omallakin kohdalla hetkellisesti toimiva ja antoi tauon hengähtää, mutta pelkästään pinnallinen laastari sisäiseen verenvuotoon, asioihin jotka tulee jokatapauksessa jossain vaiheessa elämää käsitellä.Tämä kirjoitus siis perustuu omaan kokemukseeni, jossa lääkitystä ei missään nimessä olisi tarvittu. Näen samanlaisia tapauksia liikaa ympärilläni, joten haluan tarttua asiaan oman kokemukseni kautta.

Mä en ole itse koskaan suoranaisesti uskonut masennukseen. Tai paremmin sanottuna en halua antaa voimaa masentumiselle. Huomaan ympärilläni miten monet ihmiset ovat ”masentuneita”. Lähes jokainen ystäväni on kertonut jossain vaiheessa elämäänsä olleensa masentunut. Nykyään yhteiskunta tarjoaa todella hulppeat mahdollisuudet syrjäytymiseen sekä masentumiseen. Teksti on lähinnä osoitettu nuorille, jotka kokevat näitä asioita hyvin vahvasti, kun etsitää vielä sitä omaa tarkoitusta ja tehtävää maailmassa. Ymmärrän, että on aikoja kun elämä käy todella lujaa päälle.  Mua, niinkuin moni tietää, on viime syksyn aikana potkittu kumoon mitä kamalimmilla tavoilla. Menetin todella nuoren, vasta 49 -vuotiaan isäni äkillisesti. Samaan aikaan erosin 3 -vuoden suhteesta Joelin kanssa.

Voisin väittää, että viime talvi oli hyvin otollinen aika masentua ja mulle annettiin siihen kaikki eväät. En ensinnäkään tekisi koskaan sitä isälleni, että jäisin tuleen makaamaan asian vuoksi tai kaatuisi tapahtumasta, jolle hän ei voinut mitään. Se olisi ilkeintä mitä voisin hänelle tehdä.

En siis halua uskoa, että masennus on automaattisesti asia, jossa ihminen tarvitsee lääkityksen. Mulla on aikoja jolloin olen todella masentunut, mutta niihin auttaa vain oma duuni sen eteen, että sä löydät positiivisia asioita joista löytää voimaa ja syitä tarttua kiinni elämästä ja nauttia. On hyvin tärkeää löytää oma halu voida hyvin ja uskoa siihen, että elämä on kaunis ja ainutlaatuinen kokemus ja mahdollisuus. Kuin pieni seikkailu jonka jälkeen palaamme sinne mistä ikinä tulemmekaan.

Kaikesta tästä huolimatta, olen ihminen joka on syönyt masennukseen, unettomuuteen, ahdistuneisuuteen sekä paniikkihäiriöön mielialalääkitystä KOLME vuotta.

Jep, minä. Olen kertonut syömishäiriöistäni ennenkin. Oli ajanjakso, kun olin hyvin pohjamudissa. En nukkunut, bulimiset sekä anorektiset vaiheet olivat vieneet multa kaiken energian ja yhtenä päivänä en enää noussutkaan sängystä.

Olen ollut aina hyvin itsepäinen. Ihminen joka auttaa muita, kuuntelee, mutta ei itse puhu tai pyydä apua. En koskaan ole kokenut, että mulla on oikeus valittaa mistään, sillä mulla on kuitenkin kaikki mitä tarvitsen ja enemmänkin.

Burnoutin iskiessä mun oli kuitenkin viimein nostettava kädet ilmaan ja myönnettävä, että jotain täytyy tehdä. Menin lääkäriin ja kerroin sairastavani bulimiaa, etten ollut nukkunut kuukausiin sekä ylipäätään surumielisyydestäni. Koin olevani ahdistunut ja sain joskus jopa jonkinlaisia paniikkikohtauksia.

Lääkäri tokasi muistaakseni että jaa. Laitetaas sulle tällänen. Tää ei oo mikään paha lääkitys. Jos alkaa masentaa tai mitään ei tapahdu niin nostetaan sitten vaan määrää.

Lähdin siitä 15 minuutin tapaamisesta mielialalääkityksen lääkeresepti seuraavaksi puoleksi vuodeksi kourassa. Olen aina ollut niitä vastaan, mutta heikkona hetkenä sitä tarttuu mihin vain. Jos sais edes nukuttua, ajattelin.

Hain lääkkeen ja sen jälkeen elin noin viikon täysin sumussa. Nukahtelin pystyyn, olin kuin mikäkin huumehörhö. En tajunnut sanaakaan, en tuntenut oikein mitään, olin vain. Tuntui hemmetin sumuiselta. Ei onnelliselta, mutta todella turtuneelta.

Bulimia ei loppunut siihen. Tapasin kuitenkin Joelin jo muutama kuukausi lääkkeiden aloittamisesta ja Joelista parantuminen alkoi. Olin todella onnellinen ja totesin, etten mä näitä lääkkeitä tarvitse. Lopetin lääkkeet.

Noin viiden päivän kuluttua aloin saamaan ihmeellisiä sähköiskuja ”aivoihin”. Hikoilin yöt jäähilemäistä hikeä niin pahasti, että aamulla olin sininen kylmyydestä ja yöpaidastani pystyi puristamaan hikeä. Yhtäkkiä en enää pystynyt kävelemään, koska tasapainoni oli hukassa. Lähdin muutaman kerran kouluun, mutta en enää uskaltanut nousta ja jäädä metrosta, sillä pelkäsin menettäväni tajun. Jos käänsin päätäni, menetin niin pahasti tasapainoni että kaaduin välittömästi maahan. Oksentelin ja voin kaikin puolin todella pahoin.

Ensimmäinen ajatus oli tietenkin, että jaa, mulla on aivoissa syöpä. Kävin lääkärissä, mitään ei löytynyt… mitä hemmettiä. Rupesin ajattelemaan mitä olen muuttanut ja muistin lääkkeet. Kokeilin ottaa yhden ja tunneissa oireet katosivat. Hienoa. Olin 19 vuotias lääkeriippuvainen.

Tämän saman on käynyt myös muutama ystäväni läpi. Muistan kun noin vuos sitten yksi ystäväni soitti lähes itkien ja kertoi samanlaisista oireista. Sillon sain selville, että hänkin syö samaa lääkettä ja pystyin valaisemaan asiaa. Hänellekkään ei oltu kerrottu.

Kukaan ei kertonut mulle sivuoireista, ei kukaan. Yritin lopettaa kymmeniä ja kymmeniä kertoja, mutta en kestänyt vieroitusoireita. Söin kaksi vuotta lääkkeitä vain jotta pystyn pitämään oireet poissa, en siksi että olisin ollut masentunut.

Nyt olen ollut ”kuivilla” jonkin aikaa ja on törkeen hyvä fiilis. Itse lopettamis prosessiin meni noin 6 kk. Pilkoin annoksia pikkuhiljaa pienemmiksi ja pienemmiksi, kunnes pystyin olemaan ilman. Yritin tätä samaa kymmeniä kertoja, onneksi lopulta onnistuin….

Olen puhunut lääkityksestä avoimesti ja tehnyt pientä tutkimusta kyselemällä muilta onko heille koskaan tarjottu lääkitystä, tai syövätkö he jotain. On aivan sairasta miten helposti nuoria lääkitään vaarallisilla ja koukuttavilla lääkkeillä! Sanoisinko että kymmenestä nuoresta kahdeksalla on joko mielialalääkitys tai heille on tarjottu sitä.

Menet lääkäriin sitten unettomuudesta, syömishäiriöstä, ahdistuksesta tai vähän pahasta mielestä, sut hiljennetään lääkkeillä. Lähes jokainen meistä käy tällaisia ajanjaksoja läpi, että masentaa tai uni ei tule. Joskus sitä kohtaa jonkun kriisin, joka taas aiheuttaa tietynlaisia hetkellisiä oireita. Niistä pääsee muillakin tavoilla yli, mutta harvemmin näihin asioihin tarjotaan terapiaa tai muita mahdollisuuksia, joita on uskoakseni monia monia muitakin, kuin lääkitys.

Sama homma hormoneista. Mun kaveri kertoi eilen, miten hänellä todettiin 16- vuotiaana eräs hormonaalinen sairaus, mikä on 100% parannettavissa pelkällä ruokavaliolla ja sen sijaan, että hänelle oltaisiin kerrottu vaihtoehdoista, häntä on pumpattu viimeiset 7 vuotta hormoneilla.

Halusin kertoa kokemuksistani, sillä toivon todella että jokainen harkitsee kerran tai kaksi ennenkuin aloittaa minkäänlaista lääkitystä, jos muitakin vaihtoehtoja on. Luontaistuotteet ovat yllättävän tehokkaita esimerkiksi unettomuuteen (erilaiset rauhoittavat yrtit yms.) ja monet sairaudet ovat todellakin parannettavissa ja ehkäistävissä ruokavalioiden sekä liikunnan avulla. Uskon myös että sama pätee ”mielialasairauksiin”.  Kaikki lähtee omasta halusta. Ole kiitollinen, etsi ja keskity kauniisiin asioihin sun elämässä, niihin mitkä on hyvin ja mikä tärkeintä, tsekkaa ihmiset sun ympärillä! Jos et ole siellä missä haluaisit, tee töitä sen eteen sen sijaan että huumaat mielesi. Muista kiittää jokaisesta päivästä. Mä kiitin jopa päivänä, jolloin mun isä kuoli.

Toimin mielelläni varoittavana esimerkkinä siitä, miten nuoren voi huijata hiljenemään. Tuleehan se nyt hemmetisti halvemmaksi ohittaa ongelma ja turruttaa tunteen, kuin vaikka tarjota terapiaa tai muita vaihtoehtoisia tapoja käsitellä masennuksen aiheuttaja ja mennä eteenpäin elämässä kirkkain mielin.

10675615_10152763591895794_630744818972061823_n

”jos esim.vituttaa niin sit vituttaa…ei se lääkkestä lopu, mutta kun otat lääkkeen niin et enää tiedä, että sen alla sua yhä vituttaa…” – Äippä

Nyt kun olet lukenut tekstin ja suutuspäissäsi kerrot miten idiootti olen, kun en ymmärrä masennuksesta mitään, niin pyydän että luet aloitus tekstin uudelleen jotta muistat, että kerron jo alussan tiedostavani sen, että masennuksessa ja mielen sairauksissa on erilaisia versioita ja asteita, joihin lääkitystä tarvitaan. Muistathan myös sen, että teksti käsittelee minun omia kokemuksiani sekä vertaan myös tapahtunutta oman elämäni sisällä törmättyihin tapauksiin, joissa tarina on samankaltainen. Kiitos.