Muistatteko sen iän, kun vielä rakastitte leluja, mutta niillä leikkiminen tuntui yhtäkkiä jotenkin vaikealta ja jopa kiusalliselta? Kun sun täytyi lukita huoneen ovi leikkien ajaksi, sillä sua tavallaan hävettää ja hämmentää koko asia, joka vielä hetki sitten tuntui luonnolliselta ja oli sun päivien kohokohta? Tai kun yhtenä jouluna sua ei enää kiinnostanutkaan niin paljoa ne lahjat tai niiden määrä, vaan yhdessä vietetty aika perheen kanssa?

Musta tuntuu, että käyn tällä hetkellä samantapaista kautta fitneksessä; yhtäkkiä fitness kisojen kulttuuri ja sen jumalointi tuntuu hieman kiusalliselta ja todella vieraalta. Vaikka kuinka haluan ja yritän innostua kisaamisesta sekä näen jopa unia missä mua kehotetaan kisaamaan, niin yhtäkkiä se koko meininki tuntuu jotenkin todella kaukaiselta?

Salilla käynti, terveellinen ruokavalio ja ylipäätään fitness elämäntapana on asia josta edelleen nautin ja jota rakastan. Tavoitteellinen treenaaminen on hyvin lähellä sydäntä ja kyllä ne instagramin urheilulliset, hyvin voivat mimmit inspiroivat mua edelleen.

Voi olla, että kyseessä on joku vaihe jota käyn läpi ja innostus kisakulttuuria kohtaan nousee vielä, kisaisin tai en. Lähtökohtaisesti edelleen pidän biksua kauniina lajina ja musta se on hienosti mennyt eteenpäin, mutta oikeastaan kaikki muu mikä kuuluu siihen samaan pakettiin saa mulla vähän karvat pystyyn. Ehkä silläkin on suuri merkitys, että osaan katsoa koko hommaa hieman isommasta perspektiivistä. Koko skene on isoa bisnestä, mutta harvemmin suinkaan kisaajille, jotka harmaantuvat alle 30-vuotiaina, laittaen koko elämänsä peliin, vieläpä ilmaiseksi, vaan niille konseptien omistajille kaiken tämän takana. Enkä puhu nyt ainoastaan kisaamisesta, vaan myös niistä lukuisista tuotteista ja brändeistä, jotka siihen kulttuuriin kuuluvat.

Eikä siinä ole mitään pahaa, päinvastoin, go for it ja hatunnosto niille, jotka hiffasivat homman ajoissa, mutta jotenkin tuntuu typerältä leikkiä omalla terveydellä ainoastaan tuodakseen sisältöä jonkun muun bisnekseen. Jos nyt voittaisin SM-kisat tai MM-kisat, niin mitä sitten? Mitä sitten tapahtuisi? Se ei tarkota, että mä olisin parempi vaikkapa valmentajana tai toisi mulle hirveästi mitään uusia duuni juttuja, koska harva brändi edustaa noin ääripäistä liikuntalajia. Jos mietitään ylipäätään tulevaisuutta, niin fitneksellä tuskin on kovin pitkä elinkaari uusien kuluttajien tai vaikuttajien suhteen. Uskon että ne jäävät vaikuttamaan kisa skeneen, jotka siellä ovat ennenkin olleet, mutta ihmiset ovat kokoajan terveystietoisempia kuluttajia ja ovat päivä päivältä vähemmän kiinnostuneempia kisaamiseen liittyvästä tavasta elää, joka vaatii tietynlaista ääripää meininkiä. Se ei vain sovi kovin hyvin tämänhetkiseen, helvetin hektiseen kehitykseen ja yhteiskuntaan, jossa lähinnä kaivataan tapoja rentoutua, voida hyvin ja päästä pakoon stressiä sekä hektisyyttä ja uskon hektisyyden vain kasvavan tulevaisuudessa pahemmaksi kehityksen edetessä. Wellness, some detox ja tietynlainen pysähtyminen sekä balanssin hakeminen arjen hektisyyden keskelle tulee olemaan se juttu, mitä kuluttajat ja tavalliset ihmiset haluavat.

Nää on olleet ajatuksia, mitä mun päässä on pyörinyt. Juttelin myös asiasta entisen tiimiläisen kanssa muutama päivä sitten ja hän oli tuntenut hyvin pitkälle samoin ja hieman omista ajatuksistaan hämmentyneenä lähes paennut messuilta viikonloppuna, sillä oli vielä hetki sitten ollut varma, että haluaa vielä kisata ensi vuonna ja nyt tuntenut itsensä todella ulkopuoliseksi skenessä. :D Uskoteltiin toisillemme, että tämä on vain joku vaihe jota käymme ja että kyllä se kisakuume vielä tulee sieltä…

Haluaisin kuulla myös lukijoiden mielipiteitä asiasta? Mullakin on varmasti paljon lukijoita, jotka ovat olleet erittäin kiinnostuneita ja innostuneita fitneksestä, miten ajattelette nykyään?

Kiinnostaako kisaaminen ja fitness edelleen, vai onko ajatus liikunnasta, tavoitteet ja kiinnostuksen kohteet muuttaneet muotoaan?

ps. koodilla lindamanuella saat -20% na-kd.com sivuilta :)


Kuuntelin erästä biisiä, jossa puhuttiin siitä, miten omana motivaationa tehdä asioita toimii esimerkiksi kosto ja viha.

Mä olin ehkä nuorempana sellainen, että sain motivaatiota ”näyttää muille” tai tehdä jonkun asian, koska halusin todistaa sillä jotain jollekkin, joka oli tehnyt mulle jotain. Motiivina oli ärsyttää, herättää tunteita, näyttää. Pääsin siitä vaiheesta onneksi todella nopeasti yli ja ihmettelenkin nyt, mitä kaikenlaista voi olla ihmisellä elämässä taustalla, jos kaikki teot ja tavoitteet määrittyy kostamisen halun tai näyttämisen halun voimalla. Se voima ei pitkälle kanna.

img_0348

Mä en itse ole vuosiin löytänyt minkäänlaista motivaatiota tehdä elämässä asoita muun, kuin itseni ja aidosti sen mukaan, mitä mä haluan tehdä elämässäni. Tottakai mun, niinkuin muidenkin tulee ottaa huomioon esimerkiksi perhe, ystävät ja ylipäätään rakkaat ihmiset, joiden hyvinvoinnilla on väliä, mutta kun on tarpeeksi pöhinää itselleen tärkeiden asioiden parissa, ei jaksa edes miettiä tekevänsä jonkinlaisia efortti projekteja niin surullisen motiivin innoittamana, kuin kosto.

Kostonhimoinen ihminen usein sokeutuu tunteelle ja halulle kostaa, sekä näkee tekonsa vain yhdestä näkökulmasta; miten se vaikuttaa kostamisen kohteelle. Kostaja helposti unohtaa sen, miltä teko näyttää ihmisien silmissä, jotka eivät tiedä tai ymmärrä teon motiivia. Kostava ihminen tekee helposti typeriä valintoja, sillä hän keskittyy vain missioonsa kostaa, näyttää ja satuttaa joko yhtä ihmistä, tai pientä ihmisryhmää.

On surullista nähdä kostamista, sillä se usein kolahtaa omaan nilkkaan pahemmin kuin kenenkään muun sekä saa itse kostajan näyttämään typerältä. Älkää siis koskaan laittako energiaanne niin turhiin asioihin, vaan käyttäkää sekin efortti asioihi, joita oikeasti haluatte elämässänne tehdä vilpittömästä intohimosta ja halusta itsenne takia. Lopputulos on varmasti kestävämpi sekä asiaan käytetty energia ja aika sijoitetaan asiaan, joka vie ja kantaa tekijää aivan varmasti paljon pidemmälle, kun tilapäisen tunteen synnyttämä kosto.

Ihanaa torstaita ! xx